Miksi masennuksesta parantuminen pelottaa?

Samaan aikaan, kun olen helvetin ylpeä siitä että hiljalleen alan taas tuntemaan asioita eikä elämä olekaan enää tasapaksua, minua pelottaa. Minua pelottaa päästää irti vanhasta.

Eräs tuttavani sanoi minulle, että sen jälkeen kun olen parantunut, en ole enää sama ihminen. Se asia jäi mieleeni. Se asia on edelleenkin minulle suuri mörkö. Olen miettinyt, että niinkö se todella on? Enkö todella ole enää se sama, mikä olen ollut aiemmin ja kuinka ihmeessä minä voin muuttua jotenkin, etten ole enää sama. Mietin ihmissuhteitani ja sitä, että mitä niille tapahtuu. Entä jos kukaan ei pidäkään enää minusta sen jälkeen, kun olen parantunut? Olenko kusettanut kaikkia olemalla jotakin, jota en enää ole.

Muutos pelottaa, mutta samaan aikaan järkiminäni miettii, että me kaikki muutumme. Niin kuin Herakleitos tiesi jo ennen ajanlaskun alkua sanoa, ettemme ole samoja kuin eilen, sillä kaikki virtaa.

Asiat, jotka minut ajoivat burnikseeni, ovat toimineet suojauskeinoinani vaikeina aikoina. On erittäin vaikeaa ymmärtää, ettei ne aiemmassa elämässäni luodut suojauskeinot enää toimikaan. Tai siis, ne eivät pidemmän päälle toimineet. Koska väsyin sen kaiken taakan alle.

Mielessäni on käynyt niinkin hassuja ajatuksia, että entä jos alankin pitämään kamalan paljon jostakin asiasta? Entä jos elämästä tuleekin liian mukavaa? Sitten minua on alkanut naurattamaan; kuka ihme minulle on sanonut, että elämän pitäisi olla kurjaa selviytymistä koko ajan? Ei kai me sentään holokaustissa olla (Ainakaan toistaiseksi. Ilmastonmuutoksen myötä tosin tästä Telluksesta tulee hiljalleen veden varaan joutuva pallo, jonka pienillä plänteillä ihmiset paistuvat kuoliaaksi.).

Suorittajalle on kamalan vaikeaa näyttää sitä elämän tasaisuutta. Siis sitä, ettei kaiken aina tarvitse mennä ääripäästä toiseen. Välillä pelottaa höllätä siksi, koska pelkään löytäväni itseni ylipainoisena sohvaperunana kotisohvaltani katsomasta telkkaria kuudetta vuotta putkeen ja odottamassa Wolt-kuskin kiikuttamaa ruokatilausta Mäkkäriltä. Samaan aikaan toisaalta tiedän, etten minä ole sellainen. En olisi silloin onnellinen.

Palatakseni tuttavani sanomiseen; kyllä minä olen se sama ihminen senkin jälkeen kun olen parantunut.Nyt olen vain etääntynyt itsestäni ja jatkossa olen vain toivottavasti armollisempi itseäni kohtaan ja rakastan itseäni ja elämääni. Ainakin rakastan tällä hetkellä läheisiäni elämäni ympärillä ja siitä on hyvä aloittaa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *