Minulla on ollut psykiatrialla vuoden aikana 16 eri hoitavaa henkilöä
Helsingin Sanomat uutisoi psykiatrisen hoidon jonoista ja laadusta alkuviikolla. Uutinen oli pysäyttävä, mutta niin totta. Vihdoin joku oli uskaltanut avata suunsa.
Minä olen käynyt vuoden sisällä psykiatrin luona yllättävän monta kertaa. Olen ollut onnekas. Mutta silti en ole vieläkään saanut myönnytystä Kelan kuntouttavaan psykoterapiaan.
Olen kieltäytynyt lääkkeistä. Joka vastaanotolla. On kuluttavaa selittää kaikille, ettei toimintamalliini korjaannu pilleriä napsimalla. Ja Ai hitto jos korjaantuisi. Sittenhän minun ei tarvitsisi puhua asioistani kenellekään ja läpikäydä huonoihin fiiliksiin johtavaa käyttäytymistäni päivittäin. Olen maksanut psykoterapian omasta pussistani. Tai siis äitini maksaa ne kerrat kyllä. Hän haluaa minut kuntoon. Ilman perhettäni en olisi tässä. He ovat katsoneet menoani ja kuunnelleet itkuani. He ovat nostaneet minut ylös ja sietäneet minua silloin kun en itse siedä itseäni.
3.7 Hesarissa sanottiin, että psykiatrinen hoitaja tai psykoterapeutti saattaa olla jollekin ainoa hyvä ihmissuhde. Että se kontakti saattaa olla kantava voima, joka syrjäyttää itsemurha-ajatukset.
Luulen, että lievä masennus korjaantuisi monella sillä, että olisi ihminen joka kuuntelee ja katsoo silmiin. Meillä on niitä ihmisiä tässä terveydenhuoltojärjestelmää aivan liian vähän. Pitää maksaa 100€ 45min, että joku on valmis avaamaan korvansa. Sekin tapahtuu yksityisellä puolella. On kovin inhottavaa oikeasti ymmärtää, että silloin kun järjestelmä on aiheuttanut pahaa oloa, sitä ei olla valmiita korjaamaan. Ja kyllä, minä syytän osittain asiasta järjestelmää.
Olen turhautunut valheellisin psykiatrian hoitokontakteihin.
Luulen, että olisin itsekin paremmassa kunnossa jo nyt, jos olisin saanut heti hoitoa yhdeltä ja samalta ihmiseltä.
Muistan elävästi vieläkin hetket kuinka minulla oli työterveydessä kokoajan olo, etten ole oikeasti sairas, vaikka olen nukkunut viimeisen viikon aikana muutamia tunteja. Muistan, kuinka tunsin itseni joka kerta luuseriksi, kun olin vihdoin saanut sairaslomaa. Minun hoitokontaktini on muuttunut monta kertaa. Laskin, että viimeisen vuoden aikana olen käynyt 9 eri lääkärillä, 6 psykiatrisella sairaanhoitajalla, 1 psykologilla. Näille kaikille olen joutunut kertomaan tarinani alusta alkaen. 16 kertaa on avattu haavat ja jokaisen kerran jälkeen olen ollut paskana pari päivää. Eli noin 40 päivää vuodesta sen vuoksi, että olen joutunut perustelemaan masennustani ja burnistani alan ammattilaisille. Jos minulla olisi ollut yksi hoitaja koko tämän ajan, jonka jälkeen olisin päässyt kuntouttavaan terapiaan, olisi yhteiskunnalta säästynyt rahaa. Ja minulta aikaa.
Jos olisin saanut heti hoitajan ja pysyvän hoitokontaktin, luulen, että olisin ollut pelikuntoinen nopeammin. Tuntui, kuin ihmiset olisivat arvuutelleet, olenko oikeasti masentunut vai haluanko vain lomailla lämmintä kesää.
Haluan sanoa, ettei kyse ole siitä että hoitohenkilökunta olisi ollut huonoa. Ei todellakaan. Toisinaan havaitsin jopa turhautumista heidän puoleltaan sen suhteen, että he tiesivät olevansa kädettömiä auttamaan minua vääränlaisen hoitopolun vuoksi. Tiedän jo itsekin sairaanhoitotaustani vuoksi, ettei meillä ole yksinkertaisesti aikaa tutustua asiakkaiden papereihin niin hyvin kun haluaisimme. Motivaatiokin katoaa, kun tajuaa, ettei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta pitkäaikaiseen hoitokontaktiin, joka kantaisi hedelmää niin paljon, että vaikeasta talvesta selviäisi.
Jotenkin tuntuu, että psykiatrisessa hoidossa ollaan kangistuttu kaavoihin. Minkä ihmeen takia tavallisten tallaajien pitää olla raivaamassa psykiatriaan uutta henkeä ja kaatamassa hullujenhuone-tabuja, kun oikeasti se olisi psykiatrian ammattilaisten heiniä. Suomalainen kulttuuri on kovin pohjavireistä. Niin myös terveydenhuollossa. Pohjalta voi sisulla ponnistaa. Paitsi ne, joilla on sisun sijasta kiviä taskuissaan.