Mitä masennukselle kuuluu?

Kävin tällä viikolla psykiatrilla. Hän teetätti minulla BDI (Beck Depression Inventory)-kaavakkeen jälleen kerran. Syksyllä keräsin testistä melko mojovat pisteet. Sen verran, että hän totesi minulla olevan vaikea masennus. Nyt BDI näytti lievää masennusta. Jotain on siis tapahtunut. Jotain positiivista. Tietenkään pelkkiä kaavakkeiden tuloksia ei saisi tuijotella, mutta oloni on ollut parempi noin kuukauden ajan. Tammikuussa hiljalleen olen taas löytänyt piirteitä vanhasta itsestäni. Olen alkanut hoitamaan itseäni, siis käymään taas treenaamassa. Lisäksi kävin hakemassa ihotautilääkäriltä vihdoin lääkkeet akneeni ja olen vähentänyt tupakointia ja alkanut syömään terveellisemmin. Tai oikeastaan ylipäätään syömään. Unikin on ollut suhteellisen hyvälaatuista ja voin sanoa, että jos katsotaan viimeisintä kulunutta vuotta, nukun tällä hetkellä paremmin kuin vuoteen. Lisäksi olen huomannut, että jos nukun yhdenkin yön huonosti, joudun unettomuuskierteeseen. Siksi pyrin katkaisemaan kierteen välittömästi ottamalla unilääkkeen seuraavana yönä. Olen tyytynyt siihen, sillä jos se auttaa minut nukahtamaan, niin sitten se on otettava. 

 

En edelleenkään tiedä, kuinka kauan olen ollut masentunut. On kamalan noloa myöntää, että minulta on puuttunut sairaudentunto hyvin pitkään. Nyt alan ymmärtämään, että taisin sysätä oman pahan oloni syrjään, kunnes tuli burnout.

 

 

Tuijottelin yksi päivä ratikan kyydissä värikkäitä taloja. Tajusin, että yli vuosi sitten talvella olin miettinyt, että mikseivät kaikki talot voisi olla saman värisiä. Mielellään harmaita. Mieleni on ollut niin harmaa, että olin ajatellut kaiken olevan helpompaa, jos ympärillänikin olisi vain harmaata. Viime keväänä en halunnut poistua ollenkaan Etelä-Helsingistä. En halunnut varsinkaan matkustaa metrolla Itä-Helsinkiin. Se ei johtunut siitä, että olisin ollut jotenkin ylimielinen, vaan siitä, etten halunnut nähdä mitään kurjaa. Kuljin pääosin laput silmillä, missä ikinä liikuinkaan.

 

Tällä hetkellä eniten pelkään masentuvani uudelleen. Tai siis joutuvani siihen jamaan, missä olin kesällä. Se on pahin pelkoni ja se kulkee varmasti mukana elämässäni melko pitkään. Tällä hetkellä ajattelen olevani jollain tasolla ihan onnekaskin sen suhteen, että masennuin tai siis tulin tietoiseksi masennuksestani, sillä se tiputti minut maantasalle. Masennus sai minut haaveilemaan ihan tavallisesta elämästä ilman sen suurempia krumeluureja. Se sai minut ymmärtämään, että olen paljon onnellisempi, kun suoritan vähemmän ja hyväksyn sen mitä on. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *