Multipasking

Puhelimen käyttö tuntui jotenkin ylitsepääsemättömän vaikealta koko sairauteni puhkeamisen alkuajan. Tuntui, että joka kerta kun nostin puhelimeni käteeni, olo tuntui raskaalta. En jaksanut vastata viesteihin, enkä oikeastaan lukeakaan mitä ihmiset olivat laittaneet minulle. Sosiaalisen median avaaminen tuntui pahalta, sillä siellä näkyi vain ihania kesätunnelmakuvia ja itsellä ei ollut tunnelma kovin katossa. Olo tuntui ulkopuoliselta, mutta samaan aikaan tuntui taas helpottavalta, ettei minun tarvinnut olla missään riennoissa. Koko kevään kaikki kissanristiäiset, valmistujaiset ja syntymäpäivät olivat tuntuneet pakkopullalta sosiaalisine kontakteineen. Olin informaatioähkyssä ja kaikki ärsykkeet saivat minut lamaantumaan. Televisiosta tulevat ohjelmat ja somefeedit tuntuivat teeskentelyltä. Jaksoin vain kirjoittaa, kuunnella tai lukea kirjoja, sillä silloin vain yksi aistini oli kerrallaan käytössä.

 

Muistan erään koulun ruokalassa käydyn keskustelun ystäväni kanssa. Se tapahtui muutama vuosi sitten. Puhuimme puhelimen käytöstä ja siitä, kuinka ärsyttävän paljon se vie lopulta aikaa muulta elämältä. Ystäväni totesi kovaan ääneen puhelin kädessään turhautuneena, etteivät puhelimet jumalauta ole mitään ihmisenjatkeita. Minua nauratti, mutta samaan aikaan oloni tuntui surulliselta, sillä tajusin, kuinka paljon itse olinkaan maailmaa katsonut snapchat-filtterin lävitse. 

 

Valitettavaa on, että puhelimista on tullut ihmisenjatkeita, eikä älypuhelinniska ole mikään vitsi enää. Se on tosiasia se. Huomasin itsekin omistavani sellaisen yhtenä päivänä suihkussa tai jossakin, kun kosketin päätäni tai oikeastaan niskaani. Niskassani on kyhmy. Älypuhelinniskakyhmy. Sitä vastaan koitan taistella esimerkiksi joogaamalla ja treenaamalla, mutta hassua on miten huomaan puhelimenkäytöstä johtuvat puolierot esimerkiksi venytellessä. Toinen puoli on jähmeämpi kuin toinen. 

 

 

Tänään aamulla luennolla havahduin taas puhelimenkäytöstäni. Tuntui, että aamukahvissani oli pyörimässä liian monta lusikkaa samaan aikaan. Äänettömän puhelimeni ruudulle nimittäin ilmestyi kokoajan jotakin uutta. Tuli viestiä esimieheltä, WhatsAppini ryhmächat lauloi ja sähköpostissa oli liian monta asiaa selvitettävänä. Ajauduin multipaskomaan. Käytännössä siis vastailin sähköposteihin, työasioihin ja samaan aikaan koitin pysyä kärryillä, mitä ryhmächatissa jutellaan, puhumattakaan siitä, mitä luennolla tapahtui. Ainiin, ja tietenkin heitin muutaman nauravan emojin minulle lähetettyyn hassuun meemiin Instagramissa. Lopulta ryhmächat keskustelu päätyi minuun kohdistuvaan lauseeseen: ”Vastaa vittu!”. Ymmärsin taas, että multitasking ei todellakaan ole juttuni, vaan useinmiten vain ärsyynnyn ja lamaannun tehdessäni montaa asiaa samaan aikaan.

 

Kun todella yritän ”keskittyä” moneen asiaan samaan aikaan, minä oikeastaan multipaskon. Eli käytännössä paskon monta asiaa kerralla, kun en saa keskityttyä mihinkään asiaan kunnolla. Tilanne saa minut usein pienimuotoisen ahdistuspaniikin valtaan, jossa koitan suoriutua kaikesta ja lopulta en saa mitään iloa siitä, kun olen roiminut asioita vähän vasemmalla kädellä maaliin. Läsnäolo on omasta multipaskingistani kovin kaukana. Sitä nimittäin ajattelee jo kauhulla seuraavaa tehtävää asiaa ja huomaakin itseasiassa hiljalleen siirtyneensä kokonaan ajatuksissaan aivan jonnekin muualle. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *