On tämä saatanan työmaa!

Me päätimme muutama viikko takaperin lyödä hynttyyt yhteen puolisoni kanssa, joten olen kasannut yksiötäni Ikea-kasseihin ja myynyt/antanut omaisuuttani pois. Olen tehnyt ekologista muuttoa, sillä olen kuljettanut kaiken Apostolin kyydillä vajaan puolen kilometrin päähän sydänkäpyseni luokse saman kaupunginosan sisällä.

Vaikka tämä on ihanan iloinen ja positiivinen asia, enkä vaihtaisi tätä mihinkään, niin silti mielessäni on toisinaan ollut haikeus. Kun olen tuijotellut tyhjenevää vanhaa asuntoani, iskee mieleeni muistoja siitä, miten muutin asuntoon ja tutustuin uusiin naapureihin. Kahdesta heistä on tullut minulle kavereita. Taloyhtiöni on ollut ihana ja niin myös pienen pieni yksiöni leveine ikkunalautoineen ja korkeine huoneineen. Oli riipaisevaa näyttää asuntoa uusille asukkaille, sillä he rakastuivat samoihin asioihin, kuin minäkin aikoinani kun näin asunnon ensimmäisen kerran. Toisaalta asunnossa hakkaa vastaan muistot öistä, joina en nukkunut ja hetkistä, kun taloyhtiön remontin vuoksi porakone lauloi lauantaina aamulla yövuoroni jälkeen. Vaikka tämä muutto on varmaankin positiivisin ikinä, koska saan jakaa kodin ihmisen kanssa, jota rakastan, on muutto silti aina raskasta.

Kun hauikset ovat kipeänä kantamisesta ja on huutanut perkelettä kuin viimeistä päivää pesukoneen irroitus-prosessissa, sitä jotenkin miettii koko muuton olevan yksi saatanan työmaa, josta ei selviä ilman mustelmia ja haavoja. Yksi asia ei ole muuttunut mihinkään: muuttaminen on aina yhtä perseestä. Olen itkenyt puhelimessa äidilleni, että kukaan ei auta, vaikka itse olen se EI TARTTE AUTTAA-suomalainen jääräpää, joka on sujuvasti kieltäytynyt avusta. Mitä olen oppinut tämän ”saatanan työmaan” aikana? Sen, että en edelleenkään osaa pyytää apua ajoissa. Mitä aion jatkossa tehdä? Opetella pyytämään apua. Se ei ole omanarvontuntonsa menettämistä, vaan inhimillisyyttä.

Olen miettinyt, että pitääkö tämäkin helvetin vaasi olla olemassa, vaikka olen laittanut omaisuuttani mittavasti minimiin. Tuntuu, että tavaraa on aina liikaa, vaikka tällä hetkellä en omista paljoakaan syksyn konmaritus-prosessin vuoksi ja siitä olen kamalan tyytyväinen. Lisäksi muuton aikana on karsiutunut lisää omaisuutta ja olen yhä tarkempi siitä, ettei kotiini kerry komono-kasoja. Olen hävittänyt suurimman osan asioista, joita olen pitänyt muistoinani, mutta tarkemmin ajateltuna ne ovat olleet vain taakkoja: ei jokaista kouluvihkoa tarvitse säilyttää. Olen jättänyt vain ne tärkeimmät jäljelle, joita on oikeasti mukava katsella: mm. yläasteaikaisen muistikirjani, äidinkielen kaunovihkoni, koulukuvani ja joitain tavaroitani. Ne mahtuvat pieneen pahvilaatikkoon.

Teen muuttoa pienellä budjetilla ja olen onnellinen, että minulla on mahdollisuus siihen. Minun ei tarvitse satsata suuria summia uusiin huonekaluihin. Olen käyttänyt rahaa lähinnä pieniin juttuihin, jotta saisin puolisoni asunnon näyttämään myös minun asunnoltani. Eli meidän yhteiseltä asunnolta. Toisaalta tyylimme kohtaavat aika hyvin muutenkin, joten mitään suurta ja radikaalia ei tarvitse tehdä.

Yritin miettiä, mitä jään kaipaamaan yksin asumisessa, enkä keksinyt yhtäkään asiaa (ehkä ne tulevat myöhemmin, heh).  On ihana tulla kotiin, kun joku on vastassa. On ihana herätä toisen vierestä. Rakastan jopa sitä, kun saan ripustaa yhteiset pyykit kuivumaan (en niinkään kuivien pyykkien keräämistä ja kaappiin laittamista..). Olen kiitollinen. Ja onnellinen.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *