Otin hatkat Stadista

Kun pää lyö tyhjää ja ruuhkat ahdistaa, on hetki ottaa happea. Mä lähdin luontoon. Olen siis tällä hetkellä niin maalla, ettei täällä toimi edes puhelimeni netti ja puhelut katkeilevat ja kuulostavat siltä, kuin toisessa langan päässä olisi saatana.

Tänä aamuna puin kusiluistimet jalkaani ja lähdin hengittämään luontoa. Eilen illalla huokaisin helpotuksesta, kun en kuullut mitään. Siis yhtään mitään, muuta kuin hengitykseni. Jos olisin pieraissut, se olisi kaikunut metiköstä takaisin luokseni. En ole koko päivänä luopunut yöpaidastani ja villasukkani ovat luultavastikin juurtuneet jalkoihini ikihyviksi. Ehkä sauna sulattaa ne pois.

Minä vihasin maaseutua nuorempana ja huokaisin helpotuksesta, kun pääsin muuttamaan Helsinkiin. Se johtui siitä, ettei kukaan tuntenut, eikä tiennyt nimeäni. Maalaistytölle, jonka kaikki tunsivat nimeltä ja tiesivät kenen tyttöjä sitä oltiin, oli ihanaa istua ratikassa ja olla se jota kukaan ei tunne.
Saan edelleen suurta iloa siitä, kun saan hukkua ihmismassaan ja sulkeutua siihen hetkeen, jossa kukaan ei tunne minua.

Mutta koska olen landemimmi, olen vanhemmiten alkanut arvostamaan hiljaisuutta ja linnunlaulua. Niitä hetkiä, kun on hiljaista ja syysauringon nousu valaisee keittiön pöydän samalla kun juo aamukahvia. Olen alkanut kokemaan jonkinlaista primitiivistä tarvetta tulla maalle, sillä vain keskellä ei mitään, hiljaisuudessa, voin kuulla oman ääneni ja sen, mitä minulla itselleni sanottavaa. Olen huomannut, että on kamalan helppo peitellä ja paeta omia fiiliksiään jonkun äänen, tekemisen tai muiden stimulanttien alle.

Siksi minä tulin maalle kysymään itseltäni, mitä minulla silloin on, kun olen täysin irti stimulanteista ja vain tässä hetkessä? Mitä minä silloin olen?