Olen luovuttanut munasoluja ja itseasiassa näihin aikoihin pitäisi tähän maailmaan syntyä vauva, jolla on puolet minun geeneistäni. Muuta en saa tietää.

Kävin läpi psyklogin keskustelut, erilaiset verikokeet, kromosomitutkimukset ja seulat, joissa tutkittiin olenko kelpoinen luovuttamaan sukusolujani. Prosessi ei ollut mikään kovin nopea tai ”helppo”, mutta voin kertoa sen olleen täysin sen arvoista. 

Psykologin kanssa kävimme läpi myös sen asian, että mitä jos minulle kävisi niin etten koskaan itse saisikaan lapsia vaikka haluaisin, miltä se minusta tuntuisi. Näen, ettei se loppupeleissä ole minulta pois, jos olen voinut tehdä jostakin perheestä onnellisen pitkien ja kalliiden hedelmöityshoitojaksojen päätyttyä onnellisesti. Hedelmöityshoidot ovat useille ihmisille pettymysten sarja. Jotkut naiset joutuvat pistämään itseensä hormoneita useita vuosia ja silti raskaustesti näyttää aina vain yhtä viivaa. Minulle henkilökohtaisesti se on suuri kunnia, jos saan omilla soluillani muutettua raskaustestiin kaksi viivaa. 

Sukusoluista on huutava pula. Luovuttajia on aivan liian vähän ja lapsettomuus riivaa monia pariskuntia. Sellaisia pariskuntia, joilla olisi kaikki edellytykset kasvattaa tähän maailmaan pieni ihminen. Tai itsellisiä naisia, joilla olisi kaikki edellytykset saattaa tähän maailmaan lapsi. Lisääntynyt subfertiliteetti väestössämme johtuu mm. siitä, että ensisynnyttäjien keski-ikä on kohonnut, mutta myös siitä, että me altistumme jo vauvaiästä (jopa sikiövaiheesta) asti kemikaaleille, jotka heikentävät fertiliteettiämme. 

Itse sukusolujen ”kasvatusprosessi” ei ollut myöskään mikään iisi juttu. Pistin itseeni hormoneita noin kaksi viikkoa ja kävin ultraäänissä useammin kuin kahdesti. Lisäksi luovutuspäivä oli sairaslomapäivä, sillä luovutuksen jälkeen olo on kipulääkityksestä johtuen kovin heikko. En tosin kokenut itseäni silloinkaan mitenkään ”rampautuneeksi”, vaan tein ihan tavallisia asioita kotona ja kävin koulullakin. 

Sukusolujen luovutukseen liittyy tietenkin myös eettisiä kysymyksiä. Ajatuksia on herännyt myös luovutuksen jälkeen. Joku voisi sanoa, että olen ”kannattanut” ylikansoittumista, mikä meidän maapalloamme riivaa. Olen ajatellut sen sillä tavalla, että olen antanut sukusoluni Pohjoismaihin, joissa syntyvyys on ollut laskussa. Suomessa se on tosin alimmillaan kaikista Pohjoismaista. Toinen kysymys, mikä minulle on herännyt on se, että olenko sekoittanut sukusolujen luovuttamisellani jollain tavalla tämän maapallon ”biologistajärjestelmää”, kun maailmaan syntyy lapsi, joka ei tiedä ”toisen puolen” geeneistään muuta kuin hiusten ja silmien värin, sekä pituuden. 

Toiveeni on, että lapsi saa joskus tietää syntyneensä lahjasukusolusta, sillä niin minäkin haluaisin tietää. Lapsi saa tietää henkilöllisyyteni täytettyään 18-vuotta, mikäli hän tahtoo asian selvittää. Minulle se on täysin ok, että lapsi ottaa silloin minuun yhteyttä ja tavatakin, jos lapsi kokee sen tarpeelliseksi. Itse näen vain tarpeelliseksi sen, että lapsi on saanut kasvaa hyvässä ja rakastavassa perheessä. 

Mitä ajatuksia teillä on sukusolujen luovuttamisesta?