Kirjoitan ehkä yhdestä henkilökohtaisimmista aiheesta nyt. Sellaisesta, jota työstän terapiassa. Viime viikolla kävelin terapian jälkeen kotiin ja itketti. Itketti niin paljon, että pelkäsin ettei sille tule loppua. Itkin terapiassakin. Itkin sitä, kuinka en ole nähnyt yhtä pahan olon lähdettäni. Siis itseäni ja sieltä kumpuavaa kipua ja tuskaa. Se on ollut niin monen lukon takana (ja on edelleen), että en ole osannut avata niistä yhtäkään. Tai jaksanut. Itkin helpotuksesta ja itkin siitä, että jonkin painostavan tunteen tilalle oli tullut tyhjiö. Ja sitten luonnollisesti itkin, kun mietin että millä minä tyhjiön täytän.

Nyt tulee tunnustus: olen saatanan vittumainen ihminen. Pääosin ilmaisen vittumaisuuttani olemalla passiivis-aggressiivinen. Passiivis-aggressiivisuuteeni liittyy myös läsnättömyys ja se, etten ole kontaktissa tähän maailmaan. Toisaalta se varmaan myös liittyy osittain introverttiyteeni, joka pakottaa minut ensin vetäytymään, jotta voin puida itsekseni asiat halki.

Olen paljon miettinyt tilanteita, joissa olen yltiöpäisen vittumainen. Asiat liittyvät menettämisen pelkoon ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Minulla on hyvä olla itseni kanssa ja nautin hetkistä, joina minun ei tarvitse olla muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Mutta sitten, kun pitää kohdata ihmisiä ja niitä kaikista itselle rakkaimpia, tunnelukot syöksähtävät esiin. Sitähän ne tunnelukot ovat; tunteita jotka lukittavat sinut, kun olet vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Nimittäin aina, kun olen kiintynyt johonkin ihmiseen, alan pelkäämään, että hän hylkää minut.

Hylätyksi tulemisen pelon tunnelukko on niin sisäänrakennettu minuun, että se heijastuu lähes kaikkiin ihmissuhteisiini. Minä pelkään menettäväni jonkun läheiseni tai puolisoni vaikka muille päihteille, toisille ihmisille tai muuttamiselle toiselle puolelle maapalloa. Toisinaan menettämisenpelkoni näkyy mustasukkaisuutena, jota en tietenkään mielelläni myönnä.

Menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoon liittyy toisinaan yltiöpäinen miellyttämisen halu. Valitettavasti halu miellyttää syö luonnollisestikin ihmistä. Ihminen ei ole enää sama, vaan miellyttämistä täynnä oleva ihmisraato, joka on kadottanut persoonallisuutensa ja omanarvontuntonsa. Lopulta huomaan olevani turhautumista puhkuva ihminen, kun tajuan että  kaiken sen miellyttämisen jälkeen en ole enää se, mikä todella olen. Menetän ääriviivani ja muutun vittumaiseksi passiivis-aggressiiviseksi saatanaksi. Siksi minä kirjoitin, että vittumaisuuden takana saattaa olla menettämisen pelko.

Olen miettinyt paljon työelämää. Ehkä asia johtuu siitä, että olen hyppäämässä työelämän rattaisiin puolen vuoden sisällä ja opiskelijaelämä on niin sanotusti sitten loppu. Tältä erää. Tiedän nimittäin, ettei koulunkäyntini tule jäämään tähän, vaan haluan opiskella lisää. Pelkään kuitenkin, että kannan samoja toimintamalleja työelämään, mitä aiemmin ja sitten en enää jaksakaan. Pelko uudesta burniksesta jyskyttää joka kerta, kun puhutaan työelämään siirtymisestä. Olen miettinyt, miten saisin itse ohjattua itseäni siihen suuntaan, että työskentelyni olisi mahdollisimman ergonomista.

Työterveyspsykologit, -lääkärit ja -hoitajat puhuvat kogniviivisesta ergonomiasta työssä. Siis siitä, minkälaisissa olosuhteissa käsittelemme tietoa. Mielestäni tätä samaa ajattelua voisi tuoda myös muuhunkin vapaa-aikaan, sillä sitä kognitiota tarvitaan harrastuksissa ja himassa. Hyvä kognitiivinen ergonomia on tärkeää niin tietotyöläiselle, kuin oikeastaan myös käsillä tekijälle. Kognitiivista ergonomiaa miettii kovin harvoin, paitsi vasta sitten kun ymmärtää silppuisten päivien vilisevän silmissä ohi. Eikä muista niistä.. mitään.

Kognitio, eli tiedon prosessointi on tärkeä osa kaikkea työtä. Se pitää sisällään ihmisen havainto-, muisti- ja ajattelukyvyn. Nämä asiat ovatkin melko tärkeitä ehtoja sille, että duunit tulee tehtyä. Jos mieli on kuormittunut ja ollaan liian työstressin alla, on ihminen mm. sydän- ja verisuonitauti- sekä masennusriskissä. Työn ja päivien silppuisuus ja meluinen (työ)ympäristö saattaa heikentää työmuistia, eli sitä tärkeintä kenttää, jota käytämme työskennellessämme.

Silppuisuus tulee myös arkeen. Muistaakseni Iidan matkassa blogin Instagramin Mystoryssä käsiteltiin sitä, että ihmiset kuuntelevat paljon Iidan juttuja Instan puolella, mutteivät sitten vaivaudu enää blogiin. Blogikirjoitusten lukeminen tuntuu työläältä. Se kertoo mielestäni siitä, ettei aikaa pitkäaikaiselle hiljentymiselle ja tilaa syventymiselle enää ole. Ajatus katkeilee.

Olen huomannut, että työ valuu myös vapaa-aikaan. Ei sillä tavalla ”perinteisesti”, että  tehdään töitä sängyssä ennen nukkumaanmenoa, vaan myös siten, että mietitään esimerkiksi kynsilakan väriä ja vaatteita. Osa (myös minä), miettii että mitä vapaa-ajallaan voi tehdä ollakseen vakuuttava työkentillä. Minä esimerkiksi välillä mietin, että miten julkisesti voin juoda alkoholia, koska työni on sosiaali- ja terveysalalla. Joskus mietin, että entä jos asiakkaani näkevät minut humalassa vaikka baarissa. Välillä mietin paljon, että menisikö uskottavuuteni terveydenhoitajana, jos lihoisin jostain syystä 20 kiloa? Silloin kun sain burniksen, mietin olenko ikinä hyvä ja uskottava terveydenhoitaja.

Olen miettinyt, kuinka paljon käytänkään vapaa-aikaani omaan ammattini kehittämiseen. Raja on hyvin häilyvä. Toisaalta opiskelen vielä alaa ja tuntuu, että välillä tulee haalittua ja luettua erilaisia kirjoja ihan vain silkasta mielenkiinnosta.