Tapasin hiljattain psykiatrini ja keskustelimme jatkosuunnitelmista. 

Oikeastaan jatkosuunnitelmat eivät käyneet kauhean selviksi hänen kanssaan, koska yhdessä totesimme hänen kanssaan, että minun tapauksessani (ja monen muunkin tapauksessa) ainoa parantava asia taitaa olla aika ja ajan myötä opetteleminen uusille jutuille ja armollisuudelle. Juttelemassa toki käyn lähes viikottain ja siitä on ollut suunnaton apu. Jatkosuunnitelma on siis se, että annetaan ajan kulua hetki ja asioiden muovautua uusiin uomiinsa keskustelun ja itsetutkiskelun myötä. 

Juttelimme psykiatrin kanssa masennuslääkkeistä ja unta tukevista lääkkeistä. Yllätyin, kun hän ei tuputtanut niitä minulle. Pelkäsin vastaanotolle mennessäni, että lähden vastaanotolta viidentoista erilaisen reseptin kanssa, enkä saa mitään apua niihin ”vanhoihin” toimintamalleihini, joilla uuvuin. Mutta ei, psykiatri katsoi minua ja sanoi että lääkkeettömyys on minun päätökseni ja jos muutan mieltäni, hän kirjoittaa kyllä minulle jotakin. 

Psykiatrilla käyminen oli kaikin tavoin helpottavaa. Se kevensi omaa taakkaa suunnattomasti ja loi tunnetta siitä, että on toivoa ja masennus ei tule olemaan ikuinen riesa. Tosin se on ollut minulle selvä asia jo alusta asti. En ole ottamassa masennuksesta itselleni identiteettiä. Se on minussa nyt, mutta se ei ole minua. Se on sairaus joka saa pääni sekaisin. Saa tuntemaan minut arvottomaksi ja yksinäiseksi. Repii rajojani ja pistää sanomaan kyllä asioille, joita en välttämättä jaksaisi tehdä. 

Psykiatri oli muuten ensimmäinen lääkäri, joka kysyi, että haluanko sairaslomaa. Aikaisemmin, olen joutunut lähes anelemaan sitä.