Kun pää lyö tyhjää ja ruuhkat ahdistaa, on hetki ottaa happea. Mä lähdin luontoon. Olen siis tällä hetkellä niin maalla, ettei täällä toimi edes puhelimeni netti ja puhelut katkeilevat ja kuulostavat siltä, kuin toisessa langan päässä olisi saatana.

Tänä aamuna puin kusiluistimet jalkaani ja lähdin hengittämään luontoa. Eilen illalla huokaisin helpotuksesta, kun en kuullut mitään. Siis yhtään mitään, muuta kuin hengitykseni. Jos olisin pieraissut, se olisi kaikunut metiköstä takaisin luokseni. En ole koko päivänä luopunut yöpaidastani ja villasukkani ovat luultavastikin juurtuneet jalkoihini ikihyviksi. Ehkä sauna sulattaa ne pois.

Minä vihasin maaseutua nuorempana ja huokaisin helpotuksesta, kun pääsin muuttamaan Helsinkiin. Se johtui siitä, ettei kukaan tuntenut, eikä tiennyt nimeäni. Maalaistytölle, jonka kaikki tunsivat nimeltä ja tiesivät kenen tyttöjä sitä oltiin, oli ihanaa istua ratikassa ja olla se jota kukaan ei tunne.
Saan edelleen suurta iloa siitä, kun saan hukkua ihmismassaan ja sulkeutua siihen hetkeen, jossa kukaan ei tunne minua.

Mutta koska olen landemimmi, olen vanhemmiten alkanut arvostamaan hiljaisuutta ja linnunlaulua. Niitä hetkiä, kun on hiljaista ja syysauringon nousu valaisee keittiön pöydän samalla kun juo aamukahvia. Olen alkanut kokemaan jonkinlaista primitiivistä tarvetta tulla maalle, sillä vain keskellä ei mitään, hiljaisuudessa, voin kuulla oman ääneni ja sen, mitä minulla itselleni sanottavaa. Olen huomannut, että on kamalan helppo peitellä ja paeta omia fiiliksiään jonkun äänen, tekemisen tai muiden stimulanttien alle.

Siksi minä tulin maalle kysymään itseltäni, mitä minulla silloin on, kun olen täysin irti stimulanteista ja vain tässä hetkessä? Mitä minä silloin olen?

Olen miettinyt viime aikoina ajanhallintaani ja pohtinut, miten joillakin on enemmän tunteja vuorokaudessa kuin minulla. He menevät ja tekevät asioita, kun minä taas olen hieman hitaasti lämpeävä ja välillä tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi, kun jumitun pohdiskelemaan ja tutkimaan asioita. Nykyään olen sujut oman introverttiyteni kanssa. Minä en tosiaankaan taida olla ihminen, joka menee ja hyppää benjihypyn ja heti perään lähtee bailaamaan 20 ihmisen kanssa.

Suoraan sanottuna, olen viime aikoina lusmuillut. Olen kävellyt koirani kanssa ylipitkiä lenkkejä, siirtänyt opintojani ensi vuoden puolelle, juonut lasillisen viiniä arki-iltana, ihmetellyt syksyä ja sen pimeneviä iltoja. Olen nauttinut kohtaamisista ja siitä, etten ole kohdannut ketään. Olen nauttinut työ- ja koulumatkoista ja siitä, että opintopisteitä on tullut. Olen ostanut itsesääli-irtokarkkeja ja lohtupullia, olen istunut ikkunalaudallani ja todennut, ettei sisäpihallani tapahdu mitään. Olen luopunut suorittamisesta, mutten asioiden aikaansaamisesta.

Olen saanut siis sen, mistä olen luopunut. Olen tavoitellut onnellisuutta ja vasta sitten kun olen luopunut sen tavoittelusta, olen saanut sen.