Minä poden huonoa omaatuntoa siitä, jos minulla on ollut mukavaa. Poden huonoa omaa tuntoa siitä, jos olen juonut viiniä tai ilta on venynyt pitkälle aamuun. Poden siis huonoa omatuntoa siitä, jos olen elänyt elämääni muulla tavoin kuin opiskellen tai tehden töitä. Se on aika kamalaa.

Tavallaan minä pelkään, että ajaudun siihen tilaan, että nautin elämästäni liikaa, enkä saa enää mitään aikaiseksi. Toisaalta taas enhän minä nytkään ole saanut  mitään aikaiseksi, koska nipotan liikaa kaikista asioista, enkä kuitenkaan saa mielihyvää siitä, jos saan jotakin aikaiseksi.

Elän jossakin sellaisessa merkityksettömyyden ympyrässä, koska tunnen, etten voi tehdä asioita, joilla ei ole mitään yhteiskunnallista merkitystä. Loppupeleissä kuitenkin asioiden aikaansaaminen on kamalan vaikeaa, vaikka en olisi nauttinut elämän tuomista mahdollisuuksista. Poden siis jonkinlaista maailmantuskaa siitä, etten koe itse mielihyvää.

Olen kasvanut perheessä, jossa työntekoa ja eteenpäin menemistä on katsottu hyvällä ja makoilemiselle on naureskeltu. Olen oppinut siihen, ettei rentoutuminen ole hyvästä ja jos tiskit lojuvat ympäri asuntoa, on vähän niinkuin kelvoton partikkeli yhteiskunnassa. Vaikka asun nykyään yksin ja saan elää niinkuin haluan, tunnen silti usein pistoa sydämessäni ja huonoa omaatuntoa, jos en ole hoitanut asioitani tarpeeksi hyvin. Tai sitten jos olen hoitanut asiani hyvin, tunnen huonoa omatuntoa siitä, että olisin voinut tehdä vielä paremmin.

Onko kellään muulla samanlaisia fiiliksiä?

Koulut alkoivat.. Tai siis viimeinen puolivuotiseni. Asia hieman pelottaa minua, sillä kohta pitäisi olla työelämässä alalla, joka ei niinkään enää huvita. Tai siis huvittaa tavallaan ja tavallaan ei. Työn sisältö on sinänsä kiinnostavaa, mutta työolot eivät. Tuntuu etten oikein osaa olla työvuorolistojen orja. Alkaa ahdistamaan heti, kun näen työvuoroni, jotka sijoittuvat aina kolmen viikon päähän tai sitä pidemmälle. Tulee olo, että elämäni on lukittu nyt seuraavaksi yli kolmeksi viikoksi tiettyyn paikkaan. Ja niinhän se tavallaan onkin.

Olen huomannut, että nautin elämästä silloin, kun teen spontaaneja ratkaisuja ja elän hetkessä. Kun suunnittelen liikaa, alan ahdistumaan siitä, että elämäni on käsikirjoitettua. Sen sijaan, että lopettaisin käsikirjoittamisen, alan suunnitella elämääni vielä pidemmälle ja sitten olen täydellisessä lukkiutuneessa tilassa oman itseni kanssa. Ihan hölmöä.
Olen huomannut myös, että harrastuksiin ja kavereiden näkemisiin sitoutuminen alkaa ahdistamaan. Jos tiedän, että minulla on kahden viikon päästä keskiviikkona tyttöjen ilta, tulee ahdistava olo. Entä jos minua ei silloin huvitakkaan? Entä jos päiväni on silloin ihan paska?

Sama jotenkin pätee työelämään. Tuntuu, että nyt en todellakaan voisi kirjoittaa mitään vakituista sopimusta mihinkään työpaikkaan. Ajatus sellaisesta sitoutumisesta tuntuu kamalalta. Toisihan se varman leivän pöytään ja poistaisi tiettyä taloudellista epävarmuutta, mutta usein silti mietin, että takaako se kuitenkaan minulle hyvää elämää?