Ystäväni soitti minulle tänään videopuhelun. Vastasin siihen reippaasti juuri suihkusta tulleena. Olin alasti ja rasvailin samalla itseäni ja esittelin uutta asuntoani. Vannotin, että ei sitten mitään screenshot-juttua ja ystäväni nauroi katketakseen. Hän on vanha kämppikseni, joten touhuni oli hänelle tuttua. Ystäväni totesi, että olen se sama tyyppi, kuin silloin kun tutustuimme; se hupsu ja hölmö.

Mietin, mihin sen kadotin? Masennus ja burnis vei siitä osan aikoinaan, mutta nyt se on taas hiljalleen heräämässä.

Oma epävarmuuteni ja se etten ollut sujut itseni kanssa heijastui parisuhteeseen. Tai sitten parisuhde söi minusta sitä osaa, jossa olin itseni kanssa sujut. Kuka tietää ja tietääkö kukaan ikinä. Olen ollut suhteessa jotenkin varuillani. Ehkä siksi, että on pelottanut olla oma itsensä edes itselleen. Ehkä yritin mahtua johonkin ”hyvä avovaimo”-muottiin, olematta sitä. Luulen, että otin parisuhteeni liian vakavasti. Otin elämän suhteessa liian vakavasti ja minusta tuli huolehtija ja ehkä lopulta toisen silmissä nipottava ämmä. Toisaalta mietin, ruokkiko entinen suhteeni huolehtijan-roolia ja minä roolin vastaan, koska se oli minulle luontaista. Minun olisi ehkä pitänyt olla vain, että ihan sama ja antaa mennä.

En voi kieltää itseltäni sitä, että olen se tyyppi, joka kävelee päin liikennemerkkiä, kun tuijottaa liian pitkään söpöä koiraa (niin on tapahtunut), se joka istuu ikkunalaudalla kyyläämässä ihmisiä monta tuntia(teen tätä..), se joka jättää takin lattialle(joka kerta) ja se joka laittaa avaimensa ajatuksissaan jääkaappiin(on tapahtunut). Välillä oman höpsöytensä kanssa on niin vaikea itsekin elää, että tuntuu hassulta koittaa mahduttaa siihen toista ihmistä ilman, että siitä syntyy sekametelisoppa. Olen yrittänyt olla korrekti, mutten vain osaa olla sitä. Minä jumiudun ja menetän elämäniloni. Olen hölmö ja hullu vapaa-ajallani ja tästä eteenpäin annan siihen täyden luvan.

Ehkä aloin suhteessa liikaa kontrolloida itseäni, koska en ollut avoin omalle höpsöydelleni, tai siis sille, että toinen oikeasti näkisi sen arjessa. Tai siis näin itse päättelin.. Asiasta kun en kyennyt juttelemaan sen enempää. Toisinaan silti mietin, mikä on sopivaa ja mikä sopimatonta. Koen häpeää omasta itsestäni, tarpeistani ja tunteistani.Olen pyrkinyt mielikuvamaiseen täydellisyyteen ja unohtanut, ettei sellainen ole totta, vaan onttoa, tunteetonta olemista jossa kukaan ei viihdy.  Olen liikaa miettinyt, minkälainen minun pitäisi olla. Tämä nimenomainen ”pitäisi” on määrittänyt omia halujani täyttämättä todellisia tarpeitani. En ole lainkaan miettinyt sitä, minkälainen olen ihan aikuisten oikeasti.

Olen viime päivinä kuunnellut Parisuhteen tunnelukot-kirjaa ja samaistunut moneen asiaan. Kimmo Takanen mainitsee hyvin kirjassaan sen, että parisuhde on alue, jossa tunnelukot nousevat pintaan herkimmin. Välillä minusta tuntuu että omistan kaikki mahdolliset kirjassa mainitut tunnelukot. Silloin on syytä pysäyttää ja hengittää hetki, sillä en loppupeleissä voi syyttää vain itseäni siitä, mitä tapahtui, sillä siihen suhteeseen kuului kaksi ihmistä, jotka olivat lukinneet itseltään tietyt tunteet. Niihin lukkoihin ei vain löytynyt avainta yhteiselle matkalle.

Eilen illalla ystäväni kysyi minulta: onko sinulla ikävä exääsi? Vastasin, että toisinaan, koska kaipaan syliä ja niitä yhteisiä hyviä juttuja joita meillä oli. Mutta täydensin, että olen ehkä eron jälkeen taas se ihminen, joka oikeasti olen.

Häpeä. Se ohjaa ja määrittelee elämääni kamalan paljon.

En uskalla tehdä asioita, koska pelkään että myöhemmin hävettää. Minusta tuntuu, että kykyni heittäytyä toisinaan johtuu siitä, että pelkään olevani ihminen, joka on niin erilainen, ettei sellaiselle ole sijaa.

Toisinaan mietin, voinko pomppia puistossa tekemässä kyykkyjä lenkin jälkeen, koska hävettää että teen niin. Mitä jos joku näkee? Hävettää mennä Tinder-treffeille, jos en näytäkään yhtään samalta kuin kuvissa. Suihkussa laulellessani mietin, mitä jos joku kuulee, entä jos lauluni häiritsee jonkun muun elämää. Sitten alkaa hävettää.

Entä jos epäonnistun? Sittenhän hävettää?

Toisinaan häpeän itseäni, sitten häpeän sitä, mitä joku läheiseni sanoo. Välillä häpeän sitä, etten mahdu muotteihin. Välillä häpeän huulipunaani tai vaatteitani, koska mietin näytänkö erilaiselta tai olenko liian laittautunut tavalliseen tiistaihin. En uskalla kokeilla uutta, koska voi tapahtua jotain ja alkaa hävettämään..

Häpeä ohjaa. Se rajoittaa. Häpeän tunne hajottaa ja sanelee elämääni, mitä voin ja mitä en voi tehdä. Onko häpeästä tullut niin suuri osa omaa identiteettiäni, että kykyni heittäytyä on kadonnut? Onko häpeä tehnyt minusta puutteellisen ja koen itseni kelpaamattomaksi ja muita huonommaksi?

Häpeä asettaa hatarasti rakennettuja suojamuureja ja kulisseja. Samaan aikaan se kasvattaa vaatimuksia itselle. Häpeän sanominen ääneen on kamalaa. Hävettää sanoa, että hävettää.

Haluaisin olla kuin eräs ystäväni. Hän totesi yhtenä päivänä viini-iltansa jälkeen, kun oli kaatunut pyörällä pöpelikköön, että ”Vittu et hävetti”. Jep. Vittu, että hävetti, mutta hän myönsi sen. Häpeänsä. Ja jatkoi elämäänsä. Miksi ihmeessä elämästä pitää tehdä niin monimutkaista ja kipeää häpeän vuoksi, jos voi vain tunnustaa, että vittu et hävettää.