Suruherutus somessa ärsyttää

Uusimmassa Trendissä oli juttu menetyksen tuskasta somessa. Artikkelissa keskusteltiin siitä, kuinka oman läheisen kuolemaa on nykyään ”normaalia” surra somessa. Uskon sen aiheuttavan ristiriitaisia tunteita, sillä toisille suru on niin henkilökohtainen asia, ettei sitä halua tuoda someen. Osa perustelee sitä, ettei jaa surunhetkiä someensa sillä, että jakaa someen vain hyvät jutut. Toisaalta sekin on vähän ristiriitaista, jopa elämää vääristävää. 

 

Itse koen somessa suremisen vähän teennäisenä. Toisinaan tuntuu, että some on teennäisyyden huipentuma monessa kohtaa. 

 

Kuitenkin somesurumittani täyttyi kovin vahvasti tänä viikonloppuna, kun selasin somea. Tuli oksetus ja ällötys. Nimittäin erästä henkilöä, joka kuoli vuosi sitten, kaivattiin ja surtiin somessa. Tiedän, että nämä surijat eivät olleet hänen elämässään läsnä kovinkaan paljoa ja siksi minusta tuntui jotenkin epämiellyttävältä lukea heidän kaipauspostauksiaan kuolleesta henkilöstä. Tuli jotenkin olo, että he kaipaavat kyseistä henkilöä vain tykkäysten ja myötätunnon toivossa. Tietenkään toisen surusaappaisiin ei voi kukaan muu astua ja toiset ovat herkempiä kuin toiset, mutta somessa kuolemasta puhuminen tuntuu jotenkin aralla aiheella mässäilyltä. 

 

img_4346.jpg

 

Trendin jutussa toki kirjoitettiin, että omaiset saattavat saada paljonkin vertaistukea menetyksessään siitä, kun huomaavat että muutkin kaipaavat menehtynyttä. Onhan sekin totta, mutta toisaalta siinäkin pätee sävy siitä, kuinka me joku on tärkeä jollekin juuri somessa. Olemme jollain tapaa eristäytyneet oikeilta kohtaamisilta. Osittain siksi kai meillä on kamalasti niitä tutun tuttuja, kun someverkot ovat vesillä. 

 

Haamuprofiilit Facebookissa tuntuvat minusta pahalta. En tiedä sitten, olenko jotenkin kovin konservatiivinen, mutta minulle tulee aina olo kuolleen henkilön sometilin kohdatessani, ettei sen tilin pitäisi enää olla olemassa. Ajat ovat toki muuttuneet ja some on niin arkipäivää, että niin kai kuolemankin siellä pitäisi olla, mutta joka kerta se minusta tuntuu jotenkin muoviselta. Kuolema on konkreettinen asia, siksi minusta suru pitäisi kohdata myös konkreettisesti; kasvotusten, iho ihoa vasten ja katse kohdaten. 

 

img_4345.jpg

 

Samaan aikaan surukysymys altistaa jollain tavalla sille puheenaiheelle, että mitä sitten on soveliasta jakaa somessa. Facebook ei ole enää se läheisimpien ystävien leikkikenttä, vaan sinne on jotenkin hassusti, täysin huomaamatta tullut virtuaalikavereiksi mm. esimies, tutun tuttu, kaverin sisko ja se joku tyyppi jostain Hangon reissulta jonka kanssa lauloi karaokea juuri ennen pilkkua. Toisaalta jaanhan minäkin nyt yhteen blogiportaaliin tarinoita elämästäni, anonyymisti tosin, mutta tunteeni somea kohtaan on jotenkin tietyllä tapaa ristiriitaiset. Tuntuu, että olen yhä tiukempi sen suhteen, mitä asioita somessa kerron ja kuka ne saa nähdä. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *