Toista voi kai vain tukea..

Olen vähän sellainen huolehtija. Sellainen, että otan usein muiden huolet omikseni. Olen miettinyt, johtuuko se siitä että koitan alitajuntaisesti sivuuttaa omia ongelmiani murehtimalla muiden ongelmia. 

 

Toisinaan unohdan nauttia hetkestä, kun mietin kuinka jollain muulla ei välttämättä ole kivaa. Joskus huomaan, etten voi nauttia esimerkiksi hyvästä keikasta tai hyvästä ruuasta, kun mietin ettei läheiseni päässytkään mukaan töiden tai flunssan takia, vaikka olisi halunnut. Toisinaan mietin, että miten voin ansaita jotakin kivaa, jos jollakin toisella menee perseelleen elämässä. 

 

 

Joskus tuntuu, että ottaisin toisen tuskat hartioilleni kannettavaksi mieluummin, kuin katsoisin tätä kipuilemassa elämänsä kanssa. Ja sitten taas mietin, että kuinka paskaa on muista ollut katsoa minun kipuilujani. Koskaan ei siis ole hyvä.

 

Toisinaan mietin, että minun elämässäni on niin paljon kannettavaa, että ehkä minun kannattaisi vain pitää siitä huoli, sillä niin kai se olisi järkevämpää. Jokaiselle yksilölle on annettu vain yksi elämä kannettavaksi. Mutta toisinaan se on kovin vaikeaa. Pitää vain hyväksyä se, ettei kaikkea voi kannatella. Siinä väsyy. 

 

Toista voi vain tukea. Ei kannatella. Ellei ole äiti.