Voisko tän vaihtaa katkenneeseen jalkaan?

Masennus on siitä hassun hauska sairaus, että kun muissa sairauksissa yleensä kehotetaan lepäämään, niin masentuneena pitää juuri tehdä itselleen mieleisiä asioita. Tämä terveydenhoitajan kehotus sai minut putoamaan täysin. Syy oli se, että olin unohtanut mistä asioista todella pidän. Värikasetti tästä tulostimesta oli loppunut. Lopulta se sai kyseenalaistamaan myös omat arvoni: Mitkä ovat minulle mieleisiä asioita ja mihin arvoihin ne mieleiset asiat perustuvat. Ja sitten iski se vitun ahdistus. 

 

Jos rehellisiä ollaan, niin silloin kun sain diagnoosini, olisin vaihtanut sen katkenneeseen jalkaan tai käteen mieluummin kuin olisin pitänyt sen oireyhtymän, mikä minulla oli. Katkenneesta jalasta suurinpiirtein tietää, koska sillä voi taas kävellä ja koska kipsin saa pois. Murtuneesta mielestä ei niinkään. Sen korjaamiselle ei saa mitään kipsinpoistoaikaa tai tietoa siitä, koska se mieli on tarpeeksi vahva esimerkiksi työelämään. 

 

 

”Noniin, nyt mulla on sitten identiteettikriisikin”, mietin. Nimittäin samaan aikaan kun kyseenalaistin arvoni, kolahti se myös kauttaaltaan omaan identiteettiini. Ymmärsin, että arvoihin perustuva identiteettini oli kasvanut vinoon, sillä olin osittain elänyt muiden odottamalla tavalla.

 

Usein mietinkin, minkälaisen pettymyksen olin aiheuttanut nyt kaikille läheisilleni, kun olin uupunut. Mietin omaa äitiäni ja muuta perhettäni, omia ystäviäni ja niitä ihmisiä, joiden vaiva en halunnut olla, mutta silti tuntui että olin. Edelleenkin mietin välillä, että olispa se ollut vain katkennut jalka, sillä silloin myös läheiseni tietäisivät, milloin olen parantunut. 

 

 

Ei ollut kovin juhlava olo tajuta sitä että omia elämänarvoja ei ollut hetkeen miettinyt. Toisaalta taas oli, sillä siinä kohtaa lamppu syttyi pääkupoliin. Itseasiassa yksi tärkein arvoni tuli heti ensi kädessä, kun tukeuduin perheeseeni ja ystäviini. Nimittäin ehdoton välittämisentunne ja kiintymys heitä kaikkia kohtaan.