Monet ihmiset, jotka viettävät välivuotta, tuntuvat viettävän sen matkustellen. Siis ainakin jos ovat parikymppisiä ja lapsettomia, kuten mä olen. Maailmanympärimatkat vaikuttaa olevan se juttu. 

Jos mä olisin suunnitellut välivuottani muutenkin kuin toivomalla runsasta vapaa-aikaa ja päätä, joka ei humise, mullakin varmasti olisi pirun hyvä suunnitelma. Nyt? Ok, mä tiedän, että lähden helmikuuksi reissuun – mä olen suunnitellut sitä puolitoista vuotta. Töissä ollessanikin mä ajattelin, että sit helmikuussa 2015, enkä suunnitellut elämää sen pidemmälle – mä en vaan pystynyt siihen. Nyt, kun oon pari viikkoa ollut vapaana, mulla on enemmän virtaa kuin Duracell-pupulla, ja… jotain pitäisi tehdä!

Stop right there.

Jotain ”pitäisi” tehdä? Jos mä jotain opin puolitoista vuotta sitten mielenhallinnan kurssilla, se on se, että kannattaa pohtia, mikä on oma ajatus ja tahto, ja mikä on toisten mun päähän istuttamaa. Ensinnäkin se, että välivuosi pitäisi käyttää matkustellen – koska muut, niin minäkin? Ei, kyllä sen tahdon on lähdettävä minusta. Onko matkustelu mun juttu? Onko hostellit mun juttu? Rinkka selkään ja junaan? Amm… ei. 

Ok, matkustelu on tavallaan mun juttu. Mä lähden helmikuuksi reissuun, se on sovittu, mulla on point-to-point -lennot ja majoitus, ja se reissu on mun näköinen. 

Siksi mä haluaisinkin nyt tietää, miksi mä yhtäkkiä aamulla aloin miettiä, että lähden pariksi kuukaudeksi Thaimaahan. 

Mä en tykkää merivedestä, enkä mä tykkää liiasta auringonvalosta. 

Thaimaahan?

C’mon, please. Mitä ihmettä?

Kenen unelma? Mun unelma on nimittäin heppailla Coloradossa. Mä olen tehnyt sitä kerran, ja mä *niin* menen sinne uudestaan. 

Jes. Suunnitelma hyvä. Thaimaa vaan täytyy vaihtaa Coloradoon, ja sit kuulostaa hyvältä. Poneja.