Kauan kaivattu kesä

Mihin kevät katosi? Siis ihan oikeasti! Viime postauksessani on lunta, jäätä ja pilkkijöitä ja nyt kirsikankukat ja jopa valkovuokot ovat lentäneet tuulen mukana!

Todisteaineistoa: 

 

Mihin kevääni sitten hujahti?

Sairastelua riitti, kuten olen täälläkin valittanut. Juuri, kun poskiontelotulehdukset ja flunssat antoivat periksi loukkasin olkapääni, enkä ole vieläkään päässyt palaamaan kamppailutreeneihin.

Tanssia, paljon tanssia vaikka aluksi pelkäsin, että olkapääni estää senkin. Esiintymisiä ja kisoja ja aivan uuden lajin aloitus! Monella tavalla haastavaa ja hauskaa, mutta tanssi on avannut paljon ajatuksia omasta vartalosta, liikkeestä estetiikasta, tavoitteista ja siitä, miten rajoittavasti itse itsensä lokeroi. Tanssiharrastuksen olen aloittanut vasta muutama vuosi sitten ja se on todella opettanut paljon. Tästä pitää kirjoittaa syvemminkin.

Stressiä sairastelusta, tulevaisuudesta, väsymyksestä, töistä ja tekemättömista asioista, olivat sitten mieluisia tai eivät. 

Opiskeluhaut ovat aiheuttaneet päänvaivaa, vaikka vasta valmistuin. En ole varma haluanko opiskelemaan uudelleen juuri nyt, mutta tiedän, että haluan tehdä sen jossain vaiheessa. Töiden ja harrastusten ohella kasaan kyhätyt ennakkotehtävät, pänttäykset ja hakulomakkeiden täyttö ovat itsessään nyt minulle saavutuksia, joista olen ylpeä. Tiestin, että en voi panostaa niihin niin paljon, kuin sisään pääsy ehkä vaatisi, mutta olen iloinen, että en luovuttanut kesken. Vaikka kuorma tuntui ylitsevuotavalta, enkä nähnyt edes mahdollisuutta potentiaaliseen palkintoon, eli opiskelupaikkaan, olen nyt hyvin tyytyväinen, inspiroitunut ja iloinen. Nyt tiedän, että en jätä asioita kesken, ellei ole ”aivan pakko” ja jaksan istua viisi tuntia kirjoittamassa innostavista aiheista (ja muistin taas, että siitähän minä tosiaan pidän), vaikka vastaukset eivät pohjaisikaan tarpeeksi annettuun materiaaliin. 

Mitä jäi käteen? Minä aidosti luulen, että olen kehittynyt paremmaksi minuksi. Teen aisioita, vaikka ei ole mitään takuita ”onnistumisesta” ja nautin siitä tekemisestä itsessään, enkä maalaa niin suuria kauhukuvia eteeni, että lakkaisin yrittämästä ennen, kuin olen aloittanutkaan. Olen pystynyt sopeutumaan siihen, että en ole ehkä sellainen kuin olen joskus ajatellut, vaan voin kehittyä hyvin moneen eri suuntaan. Kaikessa ei voi olla paras, eikä varsinkaan jos ei edes kokeile. 

Ja kesä! En ole ehkä koskaan ollut näin onnellinen kesästä! Luonto on niin pakahduttavan kaunis, tuoksuu upealta ja antaa energiaa niin, että päivissä tuntuu olevan enemmän tunteja, eikä töiden jälkeen aina haluakaan ottaa torkkuja sohvalla. Olen kokemut usein aikaisemmin kesän myös uuvuttavana ja täynnä liikaa latausta ja odotuksia. Nyt olen vain nauttinut siitä, että voin mennä juoksemaan Seurasaareen (haaveilin tästä kipeänä pimeinä talven hetkinä), ja kuunnella välillä ihanan Susanna Vainiolan Kissankehtoa. Jälleen muistin, että minä oikeasti pidän juoksemisesta, vaikka se on aina aluksi hankalaa ja kankeaa, saavutan välillä juostessani ”flow-tilan”, jossa kirjoitan päässäni romaaneja ja sävellän lauluja ja herkistyn siitä, miten ihmisen vartalo on hieno, ja mitä kaikkea sen kautta voikaan tuntea.

Sain tietää, että työt jatkuvat samassa paikassa vielä vuoden. Se on ihanaa. Hetken turvallisuuden avulla jää energiaa suunnitella tulevaa ja tehdä villimpiäkin ratkaisuja. 

Tiedän, että kevät ja kesä ovat monille todella vaikeaa ja haastavaa aikaa. Olen usein ollut helpottunut syksyn ensimmäisistä kylmistä illoista, pimeydestä ja paksuista neuleista. Mutta minulle on ensimmäistä kertaa vuosiin myös ihan palkallista lomaa, ja se tuntuu aivan odottamattomalta lahjalta. Suuren osan kesästä vietän kuitenkin myös töissä, mutta se ei haittaa yhtään. toimisto on kesäisin ihanan hiljainen ja lounaat voi syödä ulkona. Oi ja aion lukea kirjaa! Jotain ihanaa kirjaa, jonka lukeminen ei ole suoritus, saavutus tai pakko. 

Toivon, että osaan nauttia tästä olosta ja ajasta ja tehdä asioita, jotka ovat ihania, ilman ”To do -kesä2018” -listoja. Ihan vaikka nukkua päikkärit ikkuna auki. Ja välillä se ihana voi olla myös sitä, että jää sisään katsomaan Netflixiä vaikka ulkona on ihana sää. Vaikka itse kyllä nautin suunnattomasti ulkoilmasta ja luonnosta, urbaanistakin, sen aina välillä vain meinaa unohtaa. 

Seuraavaksi vielä kuvia teemalla ”Liian nätii, en kestä!”

Aaah, Töölö! Saanko oikeasti asua täällä?

Omenankukat ovat vähintään yhtä kauniita kuin kirsikan.

Ihan tosissaan meidän pitäisi pitää ”omenapuiden kukinta” -juhlia.

Ja vaikka nyt minulla onkin maailmaa syleilevä hetki, niin tuskin ihan zeninä tässä koko kesäkään menee, jos nyt tämä viikko. Luonnoksissa odottelee teemoja kuten ”Rasvaavatko kaikki oikeasti ihonsa joka päivä?” ja ”Mistä löytyisi ammatillinen itsevarmuus?”, mutta palaillaan niihin(kin) myöhemmin!