Hengähdystauko

Joskus on viisautta myöntää, ettei enää jaksa.

Viimeinen puoli vuotta on ollut henkisesti ja fyysisesti raskas. Kaikki tuntuu olevan enemmän tai vähemmän epäselvää, vinksallaan, utuista, harmaata ja muodonta. Olen ollut hukassa itseni kanssa ja pohtinut isoja ja vaikeita asioita: kuka olen, mitä haluan, miksi haluan ja miten saavutan sen? Olen juossut ajatuksiani karkuun, olen juhlinut unohtaakseni ne ja nukkunut ollakseni ajattelematta. Luin kymmeniä elämänhallintaoppaita ja pohdin, miten saavuttaisin sisäisen rauhan.

Eilen ymmärsin, että ratkaisu ei synny pakottamalla. Asioiden jatkuva pohtiminen on saanut kaiken entistä enemmän solmuun ja paine alkoi kasvaa niin suureksi, että aloin jo oireilla fyysisesti. Oli vaikea hengittää, uni ei meinannut tulla, ahdisti, väsytti ja itketti. Päätin ottaa pienen tauon, irroittautua kaikesta ja olla ajattelematta mitään.

Nyt olen valtavan helpottunut. Uskalsin myöntää ääneen, että olen väsynyt ja tarvitsen tauon. Ennen kaikkea uskalsin myöntää itselleni, että aina ei tarvitse jaksaa ja suorittaa. Pieni asia, suuri vaikutus: tunnen oloni jo huomattavasti paremmaksi. Olen rauhoittunut ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olen nauttinut elämän pienistä asioista: aamukahvista, hesarin tuoksusta ja puhtaiden lakanoiden tuoksusta. Siitä tunteesta, että ei ole kiire mihinkään – elämä on tässä ja nyt ja se on kaikesta huolimatta ihan hurjan ihanaa.

Seuraavat neljä päivää aion tehdä vain asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. En murehdi. Luotan siihen, että kaikki järjestyy. Tänään onnellisuus tarkoittaa pyjamassa hengailua peiton alla, huomenna se voi tarkoittaa jotain muuta.