Loma tarkoittaa arjen vastakohtaa (enkä tarvinnut kuin kymmenen vuotta tajutakseni sen)

Juhannusaattona yhdeksän aikaan suljin läppärin, poistin puhelimesta somekanavat, pakkasin rinkan ja lähdin maalle.

Bussiin noustuani en jaksanut enää edes avata takin vetoketjua. Istuin siinä Paunun kutittavassa penkissä liian kuumissa vaatteissa, aivot aivan tyhjinä ja kaikki puhti pois valuneena.

Ja sitten vaan itkin.

Itkin massiivista väsymystäni ja vielä enemmän sitä helpotusta, ettei kukaan odottaisi minulta mitään pitkään aikaan. Väsymys johtui vähän siitä, että olin valvonut kaksi vuorokautta saadakseni tarvittavat työt valmiiksi ennen lomaa ja paljon siitä, että olin ensin seitsemän vuotta hoitanut yhtä aikaa isoja luottamustehtöviä vapaaehtoisena ja pomohommia töissä, sen jälkeen vetänyt yt:t ja rakentanut niistä toipuvaa organisaatiota uusiksi.

Noiden vuosien ajankäytössäni ei ollut mitään järkeä – ja toisaalta siinä oli kaikki maailman järki. Jos voin panna itseni likoon merkityksellisten asioiden puolesta, jos voin omaa aikaani ja osaamistani käyttämällä muuttaa maailmaa paremmaksi ja jos voin tehdä sen enimmäkseen hyvien hauskojen ihmisten kanssa koko ajan uutta oppien – miksi en tekisi sitä? Se seitsenvuotinen rutistus oli kreisi ja ihana. En todellakaan tekisi uudestaan, mutta sekuntiakaan en ole katunut siihen ryhtymistä.

Ongelma oli, etten kertaakaan pitänyt kunnon paussia. Arkipäivät, illat ja viikonloput olin joko palkka- tai vapaaehtoistöissä – ja melkein aina johtamassa sitä työtä. Kun palkkatöistä oli kesälomaa, vietin sen reissaamalla tapahtumasta toiseen, järjestämällä seikkailumatkoja kavereiden kanssa tai pönöttämällä konferensseissa. Tein siis täysin samoja juttuja kuin arkena: aikataulutin, organisoin, delegoin, otin vastuuta yhteisistä asioista, keksin ratkaisuja, edustin, olin sosiaalinen ja koko ajan ihmisten keskellä.

Fiksumpi olisi saattanut oivaltaa jo aiemmin, että ennen pitkää sellaisessa menossa uupuu kuka tahansa. Itse tajusin vasta tänä keväänä, että omituinen väsymykseni taisi johtua siitä, että ensimmäistä kertaa vuosiin minulla oli aikaa olla väsynyt. Että ensimmäistä kertaa 2010-luvulla elin elämää, jossa töiden jälkeen tai viikonloppuna saatoin itse valita, mitä teen. Päiväunet, kävelylenkki, kaakaotreffit, kirjan lukemista, vaatekaapin siivousta, leffaan, ei mitään!

Useimmiten valitsin ei-mitään. Muuhun ei ollut energiaa. Kaikkein mieluiten käytin vapaat illat nukkumalla ja viikonloput mökillä haravoimassa. Siitä ymmärsin myös vaihtaa tämän vuoden lomarahat vapaiksi, buukata kalenteriini kunnon kesäloman ja pitää siitä kiinni.

Tuon itkuisen bussimatkan jälkeen lomailin seitsemän viikkoa.

Panin kotini vuokralle ja muutin mökille keskelle metsää ja järven rannalle. Purin keittiön kaapit ja rakensin uusia, maalasin seiniä, kannoin halkoja, niitin heinikkoa, tyhjensin huussin. Kävin lauantaisin kesätorilla ostamassa mansikoita ja perunoita, valmistin kunnollista ruokaa, söin, kun oli nälkä ja lopetin, kun ei enää ollut. Käytin joka toinen päivä neljä tuntia saunan lämmittämiseen ja kaksi saunomiseen. Kävin juoksemassa silloin, kun olin virkeimmilläni ja nukuin, kun nukutti. Peruin suurimman osan niistä vähäisistäkin sovituista menoista ja kutsuin mökille vain parhaita ystäviä. Poistin puhelimesta somekanavat enkä avannut tietokonetta kuukauteen. Juttelin melkein joka päivä mummin kanssa.

Tein siis kaikkea sellaista ja sellaisella tavalla, jota en koskaan arjessa pysty tekemään. Käytin käsiäni enemmän kuin aivojani, valitsin itse aikatauluni, seurani ja tekemiseni nopeuden. Hoidin voimia vaativia juttuja silloin, kun voimia oli ja keräsin niitä silloin, kun ei ollut. Tein fyysistä työtä enemmän kuin kuluneen kymmenen vuoden aikana yhteensä. Olin epäsosiaalinen ja passiivinen. En ottanut vastuuta mistään muusta kuin itseni ruokkimisesta ja lämpimänä pysymisestä.

Ja kun seitsemän viikon jälkeen palasin kaupunkiin, tuntui levänneeltä ja levolliselta. En silti ajatellut kääntää elämääni ympäri tavalla, jolla pääsisi naistenlehden muutostarinoihin – että muuttaisin maalle, ryhtyisin freelanceriksi ja perustaisin omavaraispuutarhan. Asia kun on niin, että rakastan ja olen parhaimmillani työssä, jossa on paljon valtaa ja vastuuta. Se tarkoittaa jatkossakin enemmän kaksitoista- kuin kahdeksantuntisia työpäiviä, asettumista alttiiksi kritiikille ja asiattomuuksille, jatkuvaa ihmisten sekä ongelmien kohtaamista ja aivojen raksuttamista. Se ei tarkoita mitään niistä asioista, jotka saivat minut lomalla palautumaan.

Aion silti yrittää. Teen töissä töitä, ja kun töitä ei ole, lomailen tekemällä ihan muuta ja ennen kaikkea: ihan muulla tavalla. Silloin johdan itseni ulos johtajakarsinasta ja elän ihanan vastuuttomasti seuraavaan työaamuun asti.

Ensi vuoden juhannusaattona toivon voivani lähteä seitsemän viikon lomalle, mutta mieluusti ihmisenä, jonka ei tarvitse itkeä matkalla.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *