Kahdeksan tunnin sääntö

Olen kuullut, että ulkonäöllä on merkitystä tuttavuuden ensimmäiset kahdeksan tuntia ja sen jälkeen vain sisällöllä on merkitystä. Haluan uskoa tähän, mutta luulen, että yleensä ratkaisut tehdään ensimmäisten kahdeksan sekunnin aikana. Liian pitkä, liian paksu, liian lyhyet kädet, liian äänekäs, liian kaikkea ja sitä myöten ei minulle mitään. Ja samankaltaisen arvioinin minusta tekee jokainen ihminen, jonka kohtaan ensimmäisen kerran.

Musta on tullut huono tutustumaan ja antamaan ihmisille se yhdeksäskin tunti. Haluaisin olla niitä, jotka näkevät muissa hyvyyden jo niiden ratkaisevien ensimmäisten hetkien perusteella, mutta kun en vain ole. Mulla on etuoikeus tuntea ihmisiä, jotka ovat silmissäni jumalattoman kauniita. He ovat tulleet elämääni hitaasti ja tehneet vaikutuksen persoonallaan, kiltteydellään ja karismallaan. En osaa kuvailla, miltä nämä ihmiset näyttävät, mutta minun silmissäni he ovat kauniita ja komeita, mutta etenkin he ovat hauskoja rakkaita ystäviä. 

Ulkonäöllä on merkitystä ja joka muuta väittää, on varmasti itse järisyttävän hyvännäköinen. Ulkoinen kauneus on se, millä tehdään oikopolku toisen maailmaan. Ja kyllähän sen nyt kaikki tietää, että jos pään sisäpuolella on silkkaa sontaa, jää polku aika lyhyeksi. En voi kuvitella, että viettäisin aikaani ilkeän ja tyhmä ihmisen kanssa, vaikka se näyttäisi Jude Lawn ja John Taylorin ristisiitokselta – paitsi tietysti hetken, jos se kaunis hirviöpaskiainen osaisi pitää suunsa kiinni ja keskittyisi olemaan sietämättömän hyvännäköinen. Komean miehen kanssa näyttäytyminenhän nostaa tavallisen näköisen naisen osakkeita parisuhdemarkkinoilla.