Kirjoitin muutama viikko sitten Facebookiin päivityksen, jossa ilmoitin kermapersemittarin kääntyneen ääriasentoon. Olin nimittäin käyttänyt kohtuuttomasti aikaa murehtien sitä, etten vielä tiennyt, minne matkustaisin tänä talvena. Kuntavaalikeskustelu kävi kuumana ja kaikki maailman epäkohdat oli nostettu esiin. Notkeimmatkin porvarit ja sikarikkaat olivat kaivaneet myötätuntonaamarinsa naftaliinista ja nyökyttelivät moitteettomissa berbereissään vaalimökillä. Eikä mua kiinnostanut. 

Olin tosin vähän kiihtynyt siitä, että kaikkia huolestutti perheiden asiat – niillä kun tuntuu menevän jotenkin helvetin huonosti. Siis ihan kaikilla perheillä. Vaalien alla ehdokas ajattelee nimittäin näin: Jos perustat perheen, elämä menee väistämättä pilalle ja joudut muuttamaan Punavuoresta Jakomäkeen kaupungin vuokra-asuntoon ja elämään sosiaalituen varassa. Kyllä. Poikkeuksiakin tietysti on. Jotkut perheet pakotetaan ostamaan läpimätä rintamamiestalo Pohjois-Helsingistä ja sen myötä ne sitten saavat astman, köyhtyvät ja hajoavat. Iskä muuttaa takaisin Punavuoreen, aloittaa uuden kierroksen ja päätyy Jakomäkeen viimeistään seuraaviin kuntavaaleihin mennessä. Samaan aikaan toisaalla äiti ja lapset ovatkin jo luontevasti suistuneet väistämättömään reppanuuteen. Yksilöllehän näin ei tapahdu ja siksi on huolehdittava perheiden asioista. 

Enhän mä tästäkään jaksanut olla pahoillani varttia pitempään. Mua kun vaivasi vain se, etten osannut päättää, missä porsastelen kesälomallani tammikuussa. Olenhan työssäkäyvä yksineläjä, joka voi hurvitella kaukomailla kerran vuodessa. Nyt ei vain matkakohdetta ollut hyvissä ajoin päätettynä, matkaseurakin puuttui ja loman ajankohtakin oli epäselvä. Kyllä siinä tavallinen päärynävartaloinen keski-ikäinen nainen vähemmästäkin stressaantuu. Ja sitten mua alkoi hävettää. Olin elämässäni ehkä ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, ettei mulla ollut ainoatakaan oikeaa huolta.