Tiedän olevani aikuinen koska…

– lähden vesisateessa ulos (ja jopa töihin ja palaveriin) punaiset kumisaappaat jalassa. Olen jo jonkin aikaa sitten huomannut mukaavuudenhalun voittaneen turhamaisuuden, tällä hetkellä tilanne on 6-0.

– pitkällä automatkalla unohdun aina välillä (en siis koko aikaa, peli ei ole vielä menetetty) kuuntelemaan Radio Suomea. Oi että kuulkaa jouluviikollakin kun haastattelivat paria vanhusta jotka kertoivat entisaikojen jouluista. Pahinta mummojen mielestä ei ollutkaan lahjat ja kaupallisuus vaan se, etteivät nykyihmiset edes tiedä mitä on lepo ja rauha. Niii-in, ennen kaikki oli paremmin.

– lapset isällään, vapaa viikonloppu. Tanssihame valittuna, kynnet lakattuna ja lähilavalla suosikkibändi. Ennen meikkaamista huomaan kuitenkin istuvani sohvalla vaaleanpunaisissa pyjamahousuissa irtokarkkipussi kädessä, hihittäväni uutisvuodolle ja odottavani jo leffan alkamista. Lavatanssit sinänsä ei merkitse aikuistumista – käykää vaikka katsomassa. Meininki on usein pahempaa kuin hiekkalaatikolla.

– Viikonloppureissu Tallinnaan ei yht`äkkiä kuulostakaan enää niin maagisen mahtavalta. Jos sieltä pääsis edes omaan sänkyyn yöksi niin ehkä sitten. Kun siellä tulee kuitenkin vaan valvottua ja krapulasta toipumiseen menee taas päiviä. 

– elämä ei tunnukaan enää kuolemanvakavalta. Välillä voikin antaa jopa omalla kohdallaan armon käydä oikeudesta ja tunnustaa itselleen olevansa ihan hyvä tyyppi ja kelvollinen vanhempi. 

– ymmärrys kasvaa jopa niin paljon että huomaan ymmärtäväni asioista ja elämästä koko ajan vähemmän. Pystyn kysymään neuvoa ja myöntämään jos en tiedä. Nautin siitä ettei kaikkea tarvitsekaan osata.

– huomaan tehneeni virheitä äitinä ja puolisona. En kuitenkaan enää yritä niitä piilottaa vaan pyydän anteeksi ja lupaan yrittää tulevaisuudessa enemmän. En enää toivo lapsilleni huikeaa uraa, paljon rahaa ja luksusta elämään, vaan toivon ihan vilpittömästi että voi kun kokisivat todellisia onnenhetkiä ja eläisivät elämänsä juuri niin kuin haluavat, ei niinkuin jonkun muun mielestä pitäisi. 

– pidän tärkeimpänä saavutuksenani kasvattajana jos lapseni tietävät läpi koko elämänsä että minä rakastan heitä vilpittömästi ja olipa tilanne mikä hyvänsä, minä en koskaan hylkää. Se riittää. Paljon on jäänyt opettamatta vaikka kovasti olen yrittänyt – toivottavasti muistavat kuitenkin että loppujen lopuksi se on rakkaus joka kantaa.

– omat vanhemmat osottautuvat ihan mukaviksi ihmisiksi joiden kanssa haluaa viettää aikaa ja olla lähellä. Eihän ne täydellisiä ole, mutta hei – kukapa meistä.

– uusien kenkien valintakriteereihin on ilmestynyt sanat materiaali ja käytännöllisyys. Toki sieltä löytyy vielä myös ulkonäkö ja korkeat korotkin.

– hameen pituus on huomattavasti useammin säädyllinen kuin säädytön. Ja tässäkin se mukavuudenhalu; pakkasilla pysyy hameet kaapissa.

– huomaan tarvitsevani hyvät yöunet ja nauttivani nukkumisesta, mutta yöunet keskeyttävä oksenteleva koira saa kuitenkin osakseen sympatiaa eikä kiukkua.

– huomaan miettiväni elämää ja ystäviä ja tarttuvani niihin tiukemmin kiinni. Ei tätä aikaa kuitenkaan kellään meistä loputtomiin ole, ehkä osan siitä minkä olen ajatellut kokevani vielä ystävieni kanssa voisikin järjestää jo vaikka ensi kesänä ei vasta sitku.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja Asioita joista huomaan etten ole vielä aikuinen -listasta tulisi vielä pidempi. Mutta silti. Tässä(kin) kohtaa elämää on ihan hyvä olla.

P.S Käykääpä kurkistamassa Halo:n Hannamarin juttua unelmista ja niiden toteuttamisesta.