Entä jos joku näkee?
Nuorena tyttönä haaveilin omasta moottoripyörästä. Enkä mistä tahansa kaksipyöräisestä, vaan isosta ja upeasta Harley Davidsonista. Ostin V8-lehteä viikkorahoilla ja peitin huoneen seinät julisteilla. Mielikuvaan sai kuitenkin särön kaksoisveli sanoillaan: ”kuvitteletko sä oikeesti pystyväs ajamaan harrikalla? Ei onnistu, ethän sä jaksa ees nostaa sitä pystyyn kun kaadut liikennevaloissa”? Ja siihen se jäi, pikkuhiljaa lopetin lehden ostamisen ja vaihdoin moottoripyörät poikabändeihin, annoin velipojan puolihuolimattomien sanojen latistaa haaveen ja lopulta ne muuttuivat totuudeksi johon uskoin itsekin.
Mitäköhän kaikkea muuta on muiden mielipiteet kaataneet matkan varrella?
No ensinnäkin, pakko tunnustaa – tosi moneen juttuun olen kyllä lähtenyt päätä pahkaa mukaan ilman että kukaan on lannistanut tai yrittänyt laittaa kapuloita rattaisiin. Vaikka joskus ehkä olisi ollut aihettakin.
Muutama juttu on kuitenkin jäänyt kummittelemaan ajatuksiini.
Mä en oo koskaan käynyt vuoristoradassa. ”Se tuo meidän Minna on vähän arka, olisiko parempi että pojat menee ensin?” Edelleen odottelen vuoristoratavuoroani enkä kyllä tiedä onko maailmassa olemassakaan niin paljon rohkeutta että uskaltaisin iskostuneen pelkoni voittaa.
Tunnen ihan järisyttävää stressiä jos meillä on paha siivo ts. epäjärjestys. Minua itseäni se ei niin haittaa enkä sitä oikeastaan edes huomaa ennen kuin katson kotia jonkun toisen silmin. ”Tyttöihminen eikä saa pidettyä huonettaan siistinä” kaikuu takaraivossa.
Äidinisä oli vaikutusvaltainen kunnallispoliitikko pienellä kotipaikkakunnallani ja niin vaan meitäkin kuljetettiin Vesaisten leireillä ja Keskustapuolueen kerhoissa. Tunnen ihan suunnatonta syyllisyyttä kyseenalaistaessani puolueen poliittista näkemystä – vaikka se nykyisellään jo sotii omaa maailmankuvaanikin vastaan. Äänestyskopissa kirjoitan ”väärän puolueen” ehdokkaan numeron niin nopeasti lappuun että hyvä jos ehdin itse sitä nähdä. Olen joskus jopa nähnyt painajaisia joissa jo edesmennyt rakas pappani istuttaa minut uuninpankolle ja syyttää vääräuskoisuudesta.
Pukeutuminen on sitten taas ihan oma lukunsa. Alakoulussa luokkamme suosituin tyttö sanoi minulle (ihmisikä sitten) että ”tuo sininen väri saa sut näyttämään ihan sairaalta”. Pidän sinisestä, käytän sitä sisustuksessa, mutta ainoatakaan sinisävyistä vaatekappaletta en omista. Vaatetabujen listalla ovat myös keltaiset vaatteet, printtikuosit ja kiilakorot.
Insinööri sai minut kuitenkin ajattelemaan.
Hän on mitä ilmeisemmin kokenut jonkinasteisen elämään heräämisen tämänkertaisella työmatkallaan (uteliaana odotan kotiinpaluuta) ja ”saarnannut” jo useana päivänä Skypessä ja puhelimessa elämän tarkoituksesta. Siis sen minkä on minun päivänpolttavien puheenaiheiden (pitäisikö olohuoneen sohva uusia, kävin tänään uudessa lounaspaikassa, pesuhuoneen lattiakaivo pitäisi puhdistaa jne…) välissä ehtinyt.
Insinööri viettää työmatkoilla joskus jopa yli puolet vuodesta ja on aina kärsinyt poissaolon aiheuttamasta syyllisyydestä jopa siinä määrin, että on keksinyt itselleen erilaisia ”rangaistuksia”. Yhteen aikaan Hän ei esimerkiksi halunnut lähteä tutustumaan paikallisiin kulttuurinähtävyyksiin tai mennä työkavereiden kanssa illanviettoon vaan nyhjötti mieluummin surkeana ja yksin hotellihuoneessaan. Viime vuosina on syyllisyys onneksi jo vähän helpottunut ja jossain kohtaa tiedän hänen jopa nauttineen matkoistaan – niin kuin pitääkin.
Tämänkertaisen reissun aikana on kuitenkin tapahtunut suurempi oivallus: jokainen hetki on tehty elettäväksi – ja se on sysännyt minuakin miettimään elämääni tarkemmin.
Tämä päivä ei tosiaan tule enää takaisin, huomenna tämä hetki on jo eilinen eikä siihen voi palata. Kukaan ei tiedä kauanko näitä päiviä on jäljellä – tuleeko sitä paljon puhuttua sitku- aikaa koskaan? Miksi elämästä nauttimiseen pitäisi olla määräaika, eikö jokaisesta päivästä pitäisi nauttia juuri silloin kun se on mahdollista? Viime kesästä on aika hankala nauttia enää vuoden päästä eikä viime viikon mahdollisuudet ole enää olemassa ensi viikolla.
Minä tykkään elämästä ja tykkään ihmisistä. Aivan liian usein rajoitan kuitenkin käytöstäni koska mitä ne muut tästä ajattelisi? Tästä lähtien aion (ainakin yrittää) tehdä joka päivä ainakin yhden asian joka tekee minut onnelliseksi; oli se sitten leivoskahvit tai hyvä kirja. Ja aion nauraa kun naurattaa, laulaa kun siltä tuntuu (hih, näen jo itseni ratikassa maanantaiaamuna) ja itkeä kun itkettää.
Ennen kaikkea aion rakastaa. Entä jos nuo rakkaat eivät olekaan tuossa huomenna, entä jos aikaa ei olekaan loputtomiin?
Hei elämä, watch out – mä aion ottaa susta kaiken irti.