MURAHDUS!
Mikä ihme meitä ihmisiä oikein vaivaa?
Tällä viikolla olen törmännyt mm. tällaisiin ennakkoluuloihin. Ja kaikki nämä lauseet ovat tulleet (ihan oikeasti) aikuisten, ajattelevien ihmisten suusta tai kynästä:
– tämän yhteiskunnan ongelma on nuo mamut. Ilman niitä ei ois mitään hätää. Kaikki neekerit sais lastata laivaan ja upottaa. Aikuinen perheellinen mies, esimiesasemassa.
– jos tyttö tykkää tytöistä, johtuu se huonosta isäsuhteesta tai huonoista seurustelukokemuksista miehen kanssa. Kolmekymppinen Sensei Puuhevonen-palstalla.
– ainoastaan äiti pystyy tarjoamaan lapselle terveen kasvuympäristön. Jos mies haluaa huoltajuuden, se johtuu sitä ettei hän halua maksaa elatusmaksuja. Aikuinen korkeastikoulutettu nainen ystävänsä huoltajuusriidasta.
– masennus ei ole oikea sairaus. Se on vaan termi jolla irtoaa helppoa saikkua. Viisikymppinen täti kahvilanpöydässä.
– ei ole olemassa ADHD-lapsia, on vain huonosti kasvatettuja kakaroita. Työyhteisökouluttaja vuorovaikutuskoulutuksessa
Siis mitä? Kuka, missä ja milloin on nostanut nämä ihmiset toisten yläpuolelle? Ja mistä he ovat saaneet käsityksen että on ihan okei lausua näitä näkemyksiään ääneen?
Mummorakas sanoisi tässä vaiheessa että älä tyttö huoli, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ja mahtuuhan sitä. Harmittaa vaan niin että juuri nämä soraäänet kuuluvat aina kaiken yli.
Voi ihmiset! Se muslimiäiti pienen tyttärensä kanssa leikkipuistossa on voinut nähdä kotimaassaan sellaista kauheutta jota me täällä emme osaa kuvitellakaan. Entä jos onkin niin että hänen perheensä on tapettu, hänet on raiskattu, koti on ryöstetty? Ja kun hän on tullut raiskauksesta raskaaksi, ovat vaihtoehdot olleet vähissä. On joko paettava tai kuoltava. Ja kun viimein pääsee pakoon, tytär syntyy ja voi mennä yhdessä leikkikentälle, on ainoa ihmiskontakti humalainen suomalainen joka kiroaa lapsen helvetin neekeriksi. Yksin hymy ohikulkijalta voisi pelastaa päivän.
Entäs se hymynsä kadottanut työkaveri? Se jonka jokainen näkee itkeneen ruokatunnilla? Entä jos jonakin aamuna se ei tulekaan töihin vaan on löydetty kotoaan, vierellään lappu jossa lukee anteeksi! Olisiko muutama ystävällinen sana ja ymmärtäväinen asenne saaneet hakeutumaan hoitoon ja pyytämään apua? Entä jos se olikin masentunut mutta ei uskaltanut sitä kertoa?
Ja se poika siellä koululuokassa. Se joka aina häiritsee muiden oppimista eikä pysy paikoillaan vaan on koko ajan liikkeessä. Entä jos se onkin se poika joka kärsii siitä eniten? Kotona kielletään, koulussa komennetaan, kukaan ei ymmärrä. Ei se haluaisi ilkeä olla, mutta kun on niin levoton olo. ”Äiti miksi mä oon tällanen – laiska, tyhmä ja ilkeä” Ja kuinka se äiti kärsiikään kun katsoo lastaan, pelkää sen puolesta ja yrittää puolustaa vaikka omatkin voimat ovat jo ihan loppu. Entä jos sitä äitiä joku halaisi kertoisi että apua on saatavilla?
Tai se teini siellä asemalla. Sen äiti kuoli vuosi sitten ja isä käyttää hyväkseen. Entä jos se haistattelu onkin avunpyyntö? Entä jos tarvitsisi enemmän kuin mitään muuta yhtä turvallista aikuista?
Uskokaa pois, en yritä syyllistää. Jos siltä tuntuu ettei halua, ei tarvitse auttaa. Mutta sen verran jos saisin pyytää – ajatelkaa hetki, koettakaa edes sen hetken verran ajatella elämää sen toisen ihmisen silmin. Olkaa armollisia itsellenne, mutta olkaa sitä myös toisillenne. Entä jos se oletkin joskus Sinä joka tarvitset apua?
”Entä jos 2020-luvulla syntyneet tulevat kysymään: ettekö te tienneet, missä ne teidän tavaranne tehtiin? Tiesittekö tuotantoeläimistä? Tiesittekö, millaisista oloista pakolaiset tulivat? Ettekä tehneet mitään! Mitä siihen sitten vastataan, paitsi että silloin oli tapana antaa toisten kuolla, jotta sai kahvia alihintaan” Anu Silfverberg, Hesarin NYT-liite 17.8.2012