Pää hajoaa…. vai hajoaako kuitenkaan?

Kävin tänä kesänä elämäni ensimmäistä kertaa leikkauksessa. Leikkaus oli suunniteltu ja tiesin, että sen jälkeen menee aikaa toipumiseen. Toipuminen venyi kuitenkin suunniteltua pidemmäksi, koska sain epäonnisesti leikkaushaavaan infektion, joka iski voimalla ja kaatoi minut kuumeisena petiin. Ei ollut ihan voittajafiilis.

Leikkauksen jälkimainingeissa lääkäri kielsi minulta lähes kaikenlaisen treenaamisen. Se oli minulle – liikunnalliselle ihmiselle – uusi kokemus. Ainoa sallittu liikuntamuoto muutaman viikon ajan oli kävely ja sekin tuntui paikoitellen raskaalta vahvan lääkityksen jälkeen. Ennen leikkausta ajetut sadan kilometrin pyörälenkit vaihtuivat hetkessä sohvan pohjalla makoiluun.

Ystäväpiirini koostuessa suurilta osin aktiivisista ja tavoitteellisista kuntoilijoista, sain moneen kertaan kysymyksiä ja kommentteja siitä, “miten pää kestää?”. Sellaiset kommentit saivat minut lähinnä hymähtelemään hyväntahtoisesti. Kestäähän se. 

Olen tehnyt pitkän työrupeaman liikunta-alalla ja muistan itsekin julistaneeni kauan sitten, miten on “pakko päästä liikkumaan, tai pää hajoaa”. Melkein hävettää myöntää se näin julkisesti.

Vuodet ovat tuoneet perspektiiviä treenaamiseen ja hyvinvointiin. Vaikka olen kuntoillut aktiivisesti jo vuosia, pää ei ole hajonnut yhteenkään taukoon. Epäilen ettei hajoakaan? Nykyään ajattelen asiaa pikemminkin siltä kantilta, että mikä oikeuttaisi minut kiukuttelemaan muille siitä, jos en pääse treenaamaan silloin kun toivoisin? 

Jos treenin väliin jääminen alkaa tuottaa tunteita pään hajoamisesta, kannattaa miettiä hetki, mistä tarkemmin ottaen on  kysymys? Oletko koskaan miettinyt, mitä tämä pään hajoaminen käytännössä tarkoittaisi? Mikä voisi olla pahin skenaario siitä, että joutuisi hetkeksi tai vähän pidemmäksikin aikaa epämukavien tunteiden pariin?

Ajattelen itse pään hajoamisesta niin, että kyseessä on jokin epämiellyttävä tila. Usein meillä on tapana välttää näitä epämiellyttäviä tiloja ja ajatuksia puuhaamalla taukoamatta erilaisia asioita. Pysähtyminen saattaisi saada aikaan sen, että joutuisi katsomaan omaan pimeään. Usein ajatus siitä on pelottavampi kuin itse toteutus.

En missään nimessä halua dissata liikunnan terveydelle- ja hyvinvoinnille aikaansaamia vaikutuksia. On selvää ja kiistatonta, että liikunta vaikuttaa monella positiivisella tavalla hyvinvointiin. Haluaisin kuitenkin hetkeksi kyseenalaistaa sitä, minkälaiselle jalustalle treenaaminen nykyään asetetaan?

Trendi tuntuu olevan se, että on mentävä kovempaa, pidemmälle ja nopeammin. Mitä raastavampi ja erikoisempi extreme-laji, sitä parempi markkina-arvo sillä on lajia harrastavalle ihmiselle erityisesti sosiaalisen median maailmassa. Kun alkukeväästä pyöräilijät julkaisivat some-foorumeilla postauksia ajamistaan satasen lenkeistä, loppukesästä niiden pituus on jo 600 kilometriä. Eikä siinä – jos ajamisesta nauttii, niin antaa mennä vaan!

Mikä on hyvinvoinnin hinta?

Liikunta antaa paljon, mutta kaikki sen sivutuotteet eivät välttämättä ole toivottavia. Hyvinvoinnin lisäksi (tai sen sijaan) liikuntaharrastuksen oheistuotteena syntyy myös äärimmäisen epätervettä kontrollia treeniin ja omaan elämään, yhteyden katkeamista omaan itseen, ylikuntoa, lihasvammoja, väsymystä ja rikkoutuneita perhesuhteita…. vain muutamia mainitakseni.

Liikunta on myös addiktoivaa. Epäterveessä riippuvuussuhteessa treenejä on vaikea jättää tekemättä, vaikka tietäisi, että keho ja mieli tarvitsevat lepoa. Ihminen ikäänkuin menettää yhteyden omaan itseensä. Addiktiolla voidaan myös peittää toista addiktiota. Jatkuvalla treenaamisella voi tukahduttaa jotakin sellaista, jota ei haluaisi kohdata itsessään.

Liiallinen asioiden kontrollointi (tai sen yritys) tuo harvoin mukanaan hyvinvointia. Päinvastoin – kovan kontrollin myötä elämästä häviää usein hauskuus ja kepeys sekä kyky spontaaneihin päätöksiin. Psykologisessa mielessä kontrolli on yleensä ihmisen pyrkimystä peittää sisäistä riittämättömyyden tunnetta. Perfektionismiin pyrkivät suoritukset eivät välttämättä lisää tyytyväisyyttä ja hyväksyntää omaa itseään kohtaan. On huolestuttavaa, jos voi olla hyvä vain suoritustensa mittaisena. Silloin, kun yltää tiettyyn lukemaan tai kilometrimäärään.

Samalla kun kuntoilija mittaa älykellonsa avulla kaikkea mahdollista leposykkeistä ja nesteytyksestä kynnystehoihin, suorituskykytilasto kertoo harvoin mitään ihmisen kokonaishyvinvoinnista. Se on paljon monimutkaisempaa, kuin mihin älykellon kehittäjät pystyvät työssään. On myös äärimmäisen tärkeää muistaa, että elämää ei voi koskaan kontrolloida. Ei kelloilla, kielloilla, rajoituksilla eikä muilla mittareilla. Epävarmuus saa ihmiset kuitenkin yrittämään; kehoa käskytetään lisää ja rajoittavista rutiineista muodostuu uusi normaali.

Joustavuus on mielenterveyden mitta

Sanotaan, että joustavuus on mielenterveyden mitta. Mielestäni tuohon lauseeseen sisältyy suuri viisaus. Minkään asian vieminen askeesiin tuo harvemmin ihmiselle hyvinvointia. Uskon, että liikunnan parhaat vaikutukset syntyvätkin juuri silloin, kun se on järkevässä suhteessa muuhun elämään. Joustoa täytyy, ja on hyvä olla elämässä. Niin urheilussa kuin sen ulkopuolella. 

Silloin kun mieli on tasapainossa, se kestää myös epätasapainoa ja hankalia tunteita. On hyvä muistaa, että myös tuskastuttavat ja alavireiset tunteet ovat luonnollinen osa elämää. Vaikka liikunta toimii erittäin hyvin tunteiden tukahduttamisessa, on pitkän tähtäimen hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantamisen takia tarkoituksenmukaista kohdata ja hyväksyä sellaisiakin tunteita, jotka saavat aikaan kiusallista ja epämukavaa oloa.

Sain itse eilen lääkäriltäni luvan hypätä taas maantiepyörän selkään ja alkaa pikkuhiljaa tehdä tehokkaampiakin treenejä. Huippufiilis!

Hyviä ja hyvinvointia tuovia treenejä kaikille!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *