MISTÄ HALUAISIT SINUT MUISTETTAVAN, KUN OLET POISSA?

Talo oli rakennettu aurinkoiseen rinteeseen lähelle metsän reunaa. Puutarhassa hedelmäpuut olivat puhjenneet kukkaan ja kasvit kurottivat kilpaa terälehtiään kohti aurinkoa. Kesäinen päivä oli kaunis ja kepeä – ihan niin kuin keskustelukin, joka käytiin talon sisällä haaveista ja unelmista. Sohvalla istuivat kylki kyljessä iso ja pieni ihminen. Erottamattomat ja vahvalla siteellä yhteen liitetyt.

Sohvannurkassa maalailtiin tulevaisuudenkuvia isolla pensselillä. Isolla oli järkeviä, isoille ihmisille sopivia unelmia ja pienellä viattomia, vielä lapsenomaisia haaveita. Fiilis oli kevyt ja innostunut – pieni pöllyytti innoissaan sohvatyynyjä ja soperteli sanoja, jotka kuvailivat pienen ihmisen sielunmaisemaa. Ihania, kutkuttavia, kikattavia pienen tytön toiveita.

Molemmat miettivät vastausta kysymykseen: ”Mikä olisi asia, josta toivoisit ihmisten muistavan sinut?” Pieni ei vielä ymmärtänyt ihan täysin mitä kysymys tarkoitti, mutta vastasi silti innoissaan pomppien sohvalla.  Sohvan jouset narahtelivat samaan tahtiin, kun pieni pudotteli sanoja suustaan. Iso ihminen tokaisi, että hyvät urheilutulokset olisivat asia, josta hänet tulisi muistaa.

Kun iso ihminen sitten katosi eräänä alkusyksyn päivänä – äkkiä ja ennalta varoittamatta- hänestä ei jäänyt perään tuloksia, senttejä eikä desimaalejakaan. Hänestä jäi jälkeen vain kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. Pienen ihmisen ison sydämen vielä isompi suru ja hämmennys.

Iso lähti unelmiensa perään, mutta pieni ihminen ei kuulunut niihin. Pieni ihminen sysättiin syrjään, niin kuin pienet ihmiset joskus sysätään. Koska eivät vielä osaa pitää puoliaan. Koska iso ihminen ajatteli, että voisi olla jotain tärkeämpää kuin pienet ihmiset.

Kun pienen ihmisen äiti silitti surusta ja pettymyksestä sotkeutuneiden takkuisten hiusten seasta kyyneleitä, hän heitti myös oman varovaisen toiveen universumiin. Että isot ottaisivat huomioon pienet. Epäitsekkäästi, niin että pienet oppisivat luottamaan isojen maailmaan. Että pienet ihmiset voisivat tuntea olevansa turvassa. Koska pienissä ihmisissä asuu tulevaisuus.

Että hän, joka saa pienen ihmisen hauraan ja viattoman sieluun käsiinsä, pitelisi sitä hellästi ja varovasti, sillä se säkenöi enemmän kuin tuhat mitalia. Ei niin hienoa voittoa, eikä niin loistavaa tulosta, ettei pienen ihmisen luja ja rakkaudentäyteinen rutistus sitä voittaisi. Että kädet, jotka kiertyvät kaulan ympäri ja puristavat lujaa, ovat arvokkaammat, kuin yksikään prenikka, joka kaulaan koskaan ripustetaan.

Ja kun pienen ihmisen herkkä sielu kolhiintuu maailman tuulissa, haavoittuu myös äidin sydän.  Siitäkin huolimatta äiti opettaa kulkemaan niin, ettei sulkisi sydäntään. Ja sanoessaan tämän äiti tietää, että pienen ihmisten sielu sisältää paljon enemmän suurta viisautta, kuin iso ihminen voi koskaan käsittää.

Kommentit (2)
  1. Voimakas ja vavahduttava teksti joka löi suoraan sieluun. Blogisi on hieno ”löytö” minulle. Kiitos! Sinulla on hämmentävän kaunis taito pukea asiat sanoiksi

    1. Kiitos paljon jos tykkäsit! Ja tervetuloa uudestaankin blogiini 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *