Pilvien päällä

Tukholma oli hyvä. Eikun sittenkin ihana. Tai ehkä kuitenkin paras.

Fiilis reissuun lähtiessä ei ollut mikään paras. Matkaa edeltävänä iltana, juuri ennen nukkumaan menoa avasin aikaisemmin viikolla tulleen kirjeen, aavistamatta yhtään mitä se sisältää.

Isän kuolinraportti.

Voin sanoa, että mukavampiakin iltasatuja olen lukenut. Vaikka isä on edelleen joka päivä mielessä, ei se kuitenkaan aina ole sillä kammottavalla tavalla, niin kuin silloin kun isä oli juuri kuollut. Nykyään pystyn miettimään mukavia ja arkisia muistoja isästä. Ei ollut helppoa muistaa taas sitä, missä kunnossa isä oli juuri ennen kuolemaansa. Uusia, ei niin kivoja, asioita tuli ilmi raportista. Ehkä sellaisia, mitä en olisi halunnut tietää. Tai ehkä olisinkin, mutta en juuri nyt. 

En usko Jumalaan, en taivaaseen enkä helvettiin. Isän kuoleman jälkeen olen kuitenkin alkanut uskoa johonkin. En tiedä mitä se johonkin on, mutta se lohduttaa. Tukholmaan lentäessä, pilvien yläpuollella ajattelin, että jossain täällä se isä on. Ihan hirveesti pilvien päällä ei jengiä näkynyt, mutta silti. Kuvittelen mielessäni, että siellä jossain se juo elämäneliksiiriä, farkkutakki päällä ja katselee, että tuolla se Mari mennä jollottaa ja ihan hyvinhän sillä taitaa mennä. 

Tukholmaan laskeuduttuessa olo oli jo parempi, oli helpompi hengittää. Juotiin aamukahvit Södermalmissa ja minua hymyilytti. Onneksi Tukholma oli paras ja matkaseurani, äiti vielä parempi. Juotiin viiniä, naurettiin ihan helvetisti ja purskahdettiin molemmat itkuun kun nähtiin niin kaunis hääpari. Ikävien ajatusten tilalle tuli mukavia mietteitä. Vaikka isää ei enää ole, (paitsi ehkä siellä pilvien päällä) niin onneksi on äiti, ravintolalaskujen maksaja, paras kaveri ja tärkein tyyppi.