Isä

Eilen vietin elämäni ensimmäisen isänpäivän ilman isää.

Se tuntui oudolta. Väärältä. Paskalta. Some täyttyi isihehkutuksista mikä tietenkin on ihana asia, mutta omaa sielua se kirpaisi. Tänä vuonna en voinut halata isää ja kertoa sille että rakastan sitä. En voinut syödä sen kanssa kakkua ja kuunnella Deep Purplea. Isäni nukkui yllättäen pois yhdeksän kuukautta sitten.

Mitä opin isältä?

Ihmisten arvostamisen. Sanotaanko näin, että isän kaveripiiri muodostui mitä erilaisimmista eläjistä. Opin lapsesta asti sen, että olipa minkälainen ihminen tahansa, niin se on yhtä arvokas kuin kaikki muutkin. Ulkonäöllä, vaatetuksella tai ihonvärillä ei ole merkitystä. Isä ei puhunut ikinä kenestäkään pahaa. Ei ikinä. Joko se salas oman paskan puhumisen tosi hyvin tai sitten se ei oikeasti vaan puhunut. Käyttämään farkkutakkeja. Mitä enemmän reikiä ja jälkiä eletystä elämästä, sitä parempi. Piirtämään. Tai jos en ihan piirtämään niin ainakin kiinnostuksen siihen, erityisesti sarjakuviin. Kun olin pieni se oli meidän yhteinen harrastus. Isä oli todella taitava piirtämään ja mä halusin olla niikun se. Lukemisen ilon. Pienenä luin salaa peiton alla isän trillereitä ja pelotti niin perkeleesti. Onneksi isän karvanen kainalo oli lähellä johon oli hyvä käpertyä turvaan. Kasvit. Isä oli ehkä viherpeukaloisin mies, jonka tiedän. Sen kämppä oli niin täynnä erilaisia kukkia, että hyvä kun pihalle näki. Niitä se kiikutti milloin sisälle ja milloin ulos. Samaa sarjaa oli myös puutarha. Joka kerta kun menin isän luokse käymään, oli ensimmäinen etappi puutarha. Isä kertoi sätkä suussa mitä oli istuttanut, mikä nyt kukkii ja mitä kalliokasveja aikoo seuraavaksi istuttaa. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä jos jollain oli jotain kysyttävää kukista. Rennon asenteen elämään. Tämä ei aina minun kohdalla päde, mutta usein kyllä. Elämä on loppu pelissä vaan elämää, sitä ei tarvitse joka käänteessä ottaa niin vakavasti. Aina tämä ei tosin ole positiivinen piirre, mutta tähän asti on pärjätty. Uskon että tietty pilke isän silmäkulmasta on siirtynyt minuun. Oman tyylin. Isä ei ollut koskaan mikään hienohelma. Verkkopaidat, rikkinäiset farkut, likaset tennarit ja lierihatut oli sen juttu. Isä oli karismaattinen rapaleisesta ulkomuodostaan huolimatta. Se lähti ulos just sen näkösenä kun se ite halusi, eikä sitä kiinnostanut katsooko joku pahasti sen reikäsiä vaatteita ja kipparihattua. Uskon että isä halusi hiema kohahduttaa ihmisiä. Rakastamisen. Isä kertoi minulle usein kuinka olen sen elämän tärkein ja rakkain asia. Ja vaikka tiellä oli muita asioita, jotka tuntuivat minusta olevan isälle tärkeämpiä, niin tiedän kuitenkin olleeni sille se ykkös juttu. Siinä mielessä isä ei ollut perinteinen suomalainen juntturoiva ukko, joka ei puhu eikä pussaa. Me puhuttiin isän kanssa paljon tunteista ja elämästä ylipäätään.

Jos sinulla on nyt isä siinä vieressä niin mene halaamaan sitä. Jos ei niin laita sille viestiä tai soita. Minä en voi enää koskaan tehdä niin.