Catfish – läskimonni vaanii verkossa

Olen seurannut sekalaisin tuntein uutta Subin sarjaa Catfish – Deittihuijarit. Ohjelma on ihana, kamala, raadollinen, surullinen, kaunis ja toisaalta ihan karmeaa tositv-sopomässäilyä. Eli takuukoukuttavaa kamaa.

Catfish  pähkinänkuoressa Subin kuvailemana: Sarjassa tutustutaan ihmisiin, jotka ovat rakastuneet netissä, mutta eivät ole vielä koskaan tavanneet nettideittiään oikeassa elämässä. Dokumenttisarjan tekijät auttavat ihmisiä selvittämään, onko netti-ihastus sellainen kuin on kertonut olevansa.

Tässä lyhyt näytepätkä:

//www.youtube.com/embed/hEQLwHulRzE

 

Kymmeniä jaksoja ja nimidokumentin ahmineena voin kertoa, että joskus sarjan netti-ihastus on juuri se, jolta näyttääkin. Useimmiten kuitenkaan ei. Tyypillinen tapaus on ylipainoinen nettideittailija, joka käyttää jonkun toisen kuvia ja feikkiprofiilia. Riipaisevaa tarinoissa on se, että molemminpuoliset tunteet yleensä vaikuttavat olevan aitoja ja tosia, vaikka parin toinen osapuoli ei pelaa avoimin kortein.

Monessa jaksossa kohtaaminen on kummallekin tuskallinen kokemus: feikkiprofiilia käyttäneelle, koska hänen täytyy tulla nähdyksi omana itsenään ja kohdata vastapuolen todennäköinen pettymys. Vastapuolelle taas, koska hän kokee tulleensa huijatuksi ja nöyryytetyksi. Tyypillisesti syvät tunteet rapistuvat, kun kohde ei vastaakaan mielikuvia. (Pienessä mittakaavassa tätä muuten varmaan tapahtuu muunkinlaisissa suhteissa. Sanovat jopa, että kuuluu normaaliin parisuhteen kehityskaareen. Mene ja tiedä.)

Miksipäs minä sitten haluan höpistä asiasta? Seurattuani sarjan herättämiä reaktioita olen ollut huomaavinani, että suurin osa ihmisistä samastuu petetyksi tulleisiin vastapuoliin. Minä taas symppaan niitä onnettomia catfisheja. Syitä on kolme:

• Olen inhonnut ulkonäköäni ja kokenut tarpeelliseksi peitellä itseäni muilta: ei ole sattumaa, että profiilikuvassani ovat komeilleet koira, kukka tai vihannes.
• Olen puheviestinnän catfish – kirjoitustaitoni antaa yleensä ymmärtää, että olen verbaalinen ja hauska tyyppi, mutta IRL-tapaamisessa olen aina vaivaannuttava, kauhea ja luotaantyöntävän omituinen viestijä.
• Olen eräänlainen koettu catfish, koska epäilen koko ajan huiputtavani muita luulemaan itseäni taitavaksi ja hyväksi.

Viimeistä piirrettä on ruodittu tyhjentävästi mm. tässä tekstissä, eikä minulla oikeastaan ole aiheeseen lisättävää. Toinen kohta taas on vähän liian tuskallinen ruodittavaksi julkisesti. Siksi pureudun ensiksi mainittuun pointtiin ja yritän valottaa, mistä ylipainoisen catfishismissa nähdäkseni on kyse.

Tähän väliin kuitenkin virkistykseksi kuvapari, joista saisi oikein hauskasti jakomielisen catfishismin: molemmissa olen minä, eikä kuvilla ole eroa kuin kuukausi. Ylemmässä btw olen 5 kg hoikempi kuin alemmassa. Voisin siis olla oman itseni huiputusprofiili. Tai ehkä olenkin? Eikö me tavallaan kaikki olla? Mikä on aitoa? Auh, nyt alkaa taas heittää päästä. No, kumminkin, ladies and gents, Sanna kahdella tapaa:
 

   

             
Kind of catfishy, right?
  
    …aiheeseen!

Niin. Miksi kukaan esiintyy toisena ihmisenä? Mikä helvetti läskejä ja rumia vaivaa, mikseivät ne vaan voi olla sotkematta hoikkia ja kauniita ihmisiä romanssikuvioihinsa? Etsisivät kaltaisiaan!

Kun mietin, että mikä minut saisi toimimaan catfishina, ymmärrän kuvion hämmentävän, jopa kiusallisen helposti.

Hommassa on mukana valtavasti häpeää, itseinhoa ja näihin liittyvää nähdyksi tulemisen pelkoa: lihavuuden häpeällisyys ja syntisyys ovat selvä juttu, media ja ympäröivä yhteisö pitävät huolen siitä, että asia on päässä kristallinkirkkaana. Ei ohjelman pyylevä ihminen pysyttelisi niin visusti piilossa kohteeltaan, ellei hän tiedostaisi olevansa toisen mielestä todennäköisesti siis niinku tosi ällö. Ei siis hätää, eivät pallerot röyhkeästi kuvittele liikoja itsestään. Juuri tästä syystä sarjan Nev ja Max joutuvat kaivamaan kohteet piilopaikoistaan lempeällä väkivallalla. Pyyleviä pelottaa, he tietävät, etteivät he tule kelpaamaan.

Miksi lihava sitten alun alkujaankaan esiintyy netissä jotain toisena, jonain hoikkana ja kauniina? Täytyykö tätä kysyä, eikö tämä ole päivänselvää? Netissä on tilaisuus hetki leikkiä roolileikkiä, jossa on vapaa tuomitsemisesta, ihroistaan, kehonsa painosta ja muiden inhosta. Se on turvallisen oloinen ympäristö flirttailla ja keimailla ilman riskiä siitä, että vastapuoli värähtää inhosta. Alussa varmaan monella on kyse juuri tästä: tilaisuudesta olla hetken kepeästi joku hyväksytty ja muiden mielestä kiinnostava.

Leikki alkaa luistaa liian pitkälle, kun tunteeseen jää koukkuun: Tuo toinen, hän on minusta kiinnostunut! Takaraivossa nävertää tietoisuus siitä, ettei tämä nyt mene ihan niinkuin pitäisi, mutta myönteinen huomio tuntuu liian hyvältä. Homma kyllä pysyy hallinnassa, kyse on vain leikistä, kerrankos sitä ihmiset netissä flirttailevat? Eikös juu?

Kun ajatus omasta itsestä suhteessa esitettyyn kuvaan alkaa ahdistaa, löytyy lohduttavia ajatuksia romanttisista elokuvista ja netin body positive -iskulauseista: kyllä ihmiset voivat rakastua erilaisiinkin! Kyllä jokainen on hyvä ja hyväksyttävä! Nämä tunteet ovat aitoja, nämä puhelut ovat aitoja, nämä sähköpostit… tämä on aitoa, mitä yhdestä kuvasta? Sisäinen kauneus on tärkeintä! Meidän rakkautemme voi ylittää minun ulkonäköni. Voihan?

Viimeinen osuus liikuttaa minua eniten: itseluottamuksensa kanssa myttyyn runnotun ihmisen hauras toive siitä, että joku ehkä voisi oikeasti kuitenkin rakastaa häntä. Toive siitä, että oma sisäinen hienous kantaisi yli ulkonäkökysymysten.

No, eihän se yleensä kanna. Vaikka Nev ja Max hoitavat homman kauniisti ja jaksoista jää pääsääntöisesti hyvä mieli, ihmeitä tapahtuu harvakseltaan etenkin niissä jaksoissa, joissa suhde on rakennettu huiputukselle. Syitä tähän on useampia kuin vain pinnallinen pettymys ulkonäköön: kun pelaa valheellisin kortein, rakentaa samalla itselleen ansan toisen luottamuksesta. Ansasta päästäkseen luottamus täytyy murtaa rikki, eikä se oikein ennusta hyvää alkua suhteelle. Lisäksi valehtelulla on taipumus sutata myös sitä sisäistä kauneutta, jonka varaan catfish on suhteen mielessään rakentanut.

Silti minä täällä näytön kelmeässä valossa ymmärrän teitä, catfishit. Toivon, että teitä pelottaisi vähemmän ja että maailma osoittaisi pelkonne turhiksi. Tai toivon, että edes oppisitte olemaan välittämättä tämän nurjan maailman ulkonäkökeskeisyydestä ja löytäisitte hyvän mielen jostakin muusta kuin turhanpäiväisellä feikkiprofiililla ansaitusta hyväksynnästä. Kun ei se ole oikein minkään arvoista sitten loppupeleissä. Eihän?

–

Sanna