”Mitäs se emäntä täällä mököttää?” ”Miks sä oot noin surullinen?” ”Ota tästä viinaa niin ei vituta.” Nämä ovat avausrepliikkejä, joilla minua on lähestytty ravintolassa vuosien varrella.

Olenko siis hankkiutunut säännöllisesti juhlimaan surullisena tai kiukkuisena? En koskaan. Jokainen kommentti on esitetty tilanteessa, joissa olen ollut hyvällä tuulella ja katsellut uteliaana ympärilleni. Tämä olkoon esimerkki numero 1 ilmiöstä, jolle löysin tänään nimen.

Esimerkki 2: kukaan ei istu viereeni julkisissa kulkuvälineissä tai luennoilla. Ok, en oikeastaan haluaisikaan, että istuisi, ainakaan kukaan vieras. Kuten edellisessä blogauksessa mainitsin, mukavuusalueeni on… noh, enimmäkseen tyhjä. Mutta ihmiset eivät tiedä, etten halua heidän tulevan viereeni. Teen yleensä aina tilaa ja elehdin suopeasti, kun joku lähestyy. 

Esimerkki 3: töissä, palaverissa. Omaa juttuaan markkinoiva kaveri kertoo vivahteikkaasti tuotteestaan. Näytän mielestäni kiinnostuneelta ja kysyvältä. Tyyppi vilkaisee minua ja toteaa, että ”sulla taitaa olla kiire”. Ei ole.

Esimerkkejä löytyisi numerosta 4 jonnekin numeroon 256 000 asti heittämällä. Mutta nyt luulen saaneeni tälle selityksen! Muille termi on varmaan ollut tuttu jo sata vuotta, mutta minulle ei. Minulla on bitchy resting face. Annetaan mainion videon kertoa aiheesta lisää:
 

//www.youtube.com/embed/3v98CPXNiSk

Suomeksi ja kaunisteltuna ilmiö voisi olla nimeltään esim. hapan perusilme (en tykkää käyttää sanaa narttumainen).

Karmaisevaa! Vainoharha nostaa päätään: näytänkö lisäksi ujostellessani ylimieliseltä, iloisena verenhimoiselta ja rakastuneena pahantuuliselta? Ovatkohan syynä ilmiöön tummat ja suhteellisen suorat kulmakarvani? Vaiko se, että katson helposti ihmisistä ohi, etenkin, kun mietin jotain (silmiin katsominen on jostakin syystä haastavaa, jos päässä pitäisi samalla tapahtua jotain ajatustyötä).

Mietin, että mitä vaatisi tämän ilmiön korjaaminen. Vastaus: pitäisi valvoa ilmettään ja olla päästämättä sitä bitchyksi. Hymyillä vähän koko ajan, hallita kasvojen lihakset. Minun, jolle jopa raajojen pitäminen säädyllisissä asennoissa on jo niin valtava haaste, että jokainen esiintyminen mekossa sisältää hirmuisen rivousriskin! Ei tule onnistumaan. Täytyy vaan tyytyä näyttämään pahantuuliselta ja yrittää paikata asiaa puhumalla ystävällisesti. Toki olen tämänkin mahdollisuuden osin pilannut olemalla jatkuvasti sarkastinen… Ei hitto, jospa olenkin aidosti bitch, eikä kyse ole pelkästä naamasta?

Aloin penkoa FB:n kuvalaaria sillä ajatuksella, että hymykuva pitäisi nyt löytää, ihan vain todisteeksi itselleni siitä, että ylipäätään hymyilen. Löytyi yksi! Se on otettu Hesburgerin Vuoden Työntekijä 1997 -taulusta! Olen siis todistettavasti hymyillyt 17 vuotta sitten.

Sitten mietin tämän päivän hymyilyjä ja muistin hymyilleeni, kun halasin lämmintä pönttöuunia. (Pönttöuuneja on turvallista halata, ne eivät tartu kiinni tai ala esittää kauheasti vaatimuksia.) Rekonstruoin tilanteen ja otin siitä valokuvan. There, not so bitchy face today:

Muita hapannaamoja? Ilmiantakaa itsenne. Tarvitsen vertaistukea.

Teidän:

Sanna