Jookiittimäenhalaa.

Mä en tiedä, miksi ihmisille jotenkin on vakiintunut semmoinen mielestäni VÄÄRÄ ajatus, enemmän kosketusta = parempi ihminen ja parempi elämä. Juu. Minulla on laajahko henk. koht. reviiri. Saako halata? No ei saa.

Tiedän, että kuulostaa nuivalta, enkä oikein edes tiedä syytä tähän halausinnottomuuteeni. Kun minua yritetään halata, jäykistyn pökkelöksi ja ojentelen kankeita raajojani epätoivoisesti halauksen irvikuva-asentoon. Olen halatessa erityisen tietoinen siitä, että minulla on muhkeat daisarit, jotka likistyvät ensimmäisenä halaajaa vasten. En oikein tiedä, että mikä on sopiva halauksen kesto, joten joko irrottaudun kiusallisen aikaisin tai sitten pidän kiinni epäilyttävän pitkään (vastentahtoisesti). Päästelen omituisia, vaivautuneita ääniä, jotka yrittävät viestiä, että halaaminen on minusta ihan mukavaa ja että olen ilahtunut, mutta niissä kaikuu takana hirveä ahdistus.

Mä en myöskään tahdo, että takanani jonossa seistään liian lähellä. En halua, että puhutaan etäisyydeltä, jolta haistan toisen hengityksen. En halua kävellä kylkimyyryä. En halua mitään tällaista:

//www.youtube.com/embed/Avq5CdT8azw
 

Mietin, että tuliko haluttomuus läheisyyteen läskin mukana: aloinko kartella kosketusta, koska pelkäsin olevani ällöttävä? Ei tullut. En ole koskaan, edes alipainoisena teininrimpulana tykännyt siitä, että kukaan muu kuin ihan kaikkein läheisimmät kajoavat minuun (teininä elämään kuului paljon kirkuhalaamista – näyttelin mukana, mutta kammosin jokaista Body Shopin mansikkahuulikiilteen hajuista hetkeä). Ammatillinen kosketus (lääkäri, PT jne) ei haittaa lainkaan, se tulee viran puolesta, eikä minua juuri ole gynelläkään ahdistanut, mutta se semmoinen puolitutun tai semisukulaisten halaaminen… blerrgh, miten vaikeaa. 

Miksi pitää halata? Jäänkö jostain paitsi? Onko minussa jotain pahasti vialla?

Kyselee tänään: 

Sanna