Herätys oli tänään kello 8:30 ja ensitöiksemme lähdimme mieheni kanssa sairaalaan tapaamaan diabeteshoitajaa. Jo aulassa tervehti iloisesti hymyillen info-pisteen hoitaja. Hänelle on helppo hymyillä vaikka  kolmen tunnin yöunien jälkeen, koska hänkin niin aina jaksaa tehdä. Tuli hyvä mieli jo heti tullessamme sisään. 

Diabeteshoitajan kanssa oli vieläkin paremmat meiningit. En edes tiedä, kuinka pitkä aika miehelleni oli varattu, mutta kun lähdimme, oli tapaamisen alusta kulunut tunti. Hän hoiti joskus minua D-asioissa, sitten meitä molempia yhdessä ja nyt miestäni. Juttua piisasi ja hän oli aidosti kiinnostunut siitä, miten saadaan tilanne paremmaksi. Ei jauhanut samaa diibadaabaa, mitä kuuluu ja pitää sanoa, vaan oikeasti ratko ongelmia. Selllaisen hoitajan/lääkärin vastaanotolla on antoisaa käydä. Puhe saa minusta joskus ajautua pois raiteilta. Mieheni joutui herättämään meidät takaisin D-asioihin sen jälkeen, kun olimme ensin puolituntia puhunut siitä, kuinka Eero Aho tekee loistavan roolisuorituksen Kasipallossa ja kuinka hänen asuntoonsa oli murtauduttu 20 vuotta sitten. Siinä ohessa saimme vielä valtavasti tukea ja tietoa hoitoon liittyen, mikä tiestysti nyt on se olennainen asia. 

Jos hoitaja on tilanteessa, että muistaa potilaasta jonkin asian (meillä se on esimerkiksi kissa) ja kysyy johonkin väliin, että mitä kissalle kuuluu, vie se hoitosuhteen heti toiselle levelille. Tulee tunne, että hei tää muistaa minusta jotain, vaikka varmasti potilaita riittää. N’in varmasti on myös toisinpäin!

Laboratoriokokeissa nykyään olen himpun verroin peloissani, vaikkakin neulakammosta se ei johdu, vaan omista olemattomista suonistani. Minun kohdalla olen törmännyt vain yhteen näytteenottajaan, jonka kanssa me juttelemme näytteenottotilanteessa kaikesta muusta. Eläimistä, lomamatkoista ja kaikista arkisista asoista. Se rentouttaa ja huomaan sen myös rentouttavan suoneni. Labrahoitajan tunnistaa jo kaukaa, jos sellaisen sairaalassa näkee. He ovat hailakoita, hajuttomia ja mauttomia, mutta miksi ihmeessä? Kiire on varmasti se nykypäivän suurin haaste, mutta olisiko se työpäivä kuitenkin helpompi suorittaa hymyssä suin? Epäilen, että suuri osa suomalaisista jollain tavalla hieman kammoaa verinäytteenottoa, joten olisiko siitä mahdollista tehdä vähän inhimillisempää, kuin että vastassa on hiljainen lähestyjä neulan kanssa? Luulen, että on!

Olen saanut usein ”kehuja” osastoilla, että olen niin kutsuttu helppo potilas. Mietin miksi ja tajusin ymmärtäväni heidän kiireen ja hoitajien haastavan työn. Yritän olla mahdollisimman mukava ja jopa helpottaa heidän työtään, jos vain suinkin olen siinä kunnossa, että kykenen. En haistattele tai huuda, jos joku asia ei heti tapahdu mitä pyydän (tätä tapahtuu paljon osastoilla hoitajia kohtaan!). Välillä jopa ihailen, miten he muistavatkin toteuttaa pienimmätkin toiveeni. Jään mieleen, koska olen heille mukava! Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan! Hoitohenkilökunta saa useimmissa tapauksissa osakseen uskomattoman paljon paskaa! Hehän meistä siellä sairaalassa huolehtii!

Äitini on antanut minulle hyvän neuvon ja se on, että on valintakysymys, millä mielellä päivän aloittaa. On helpompi olla onnellinen pienestä ja ainakin yrittää hymyillä, eikä kostaa omaa huonoa oloaan muille (jos sellainen sattuu olemaan). Ja äitini on… noh… sairaanhoitaja!