TOISEN ELÄMÄN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ
Haluan aloittaa kirjoittamisen ensimmäisestä päivästä, kun heräsin uuteen elämään elinsiirron jälkeen. Herään koneiden piipitykseen. En muista, kävikö minua varta vasten hoitaja herättämässä, mutta oma muistikuvani on, että heräsin rauhassa. Näin sinivalkosia verhoja joka puolella ja hoitajan, joka istui edessäni tietokoneella. Heräsin teho-osastolta, jonne yleensä kombisiirtopotilaat viedään siirron jälkeen. Kipua en juurikaan tuntenut, vaan ainoastaan vatsan kohdalla tuntui pientä kireyttä. Tuntui onnelliselta ja ensimmäinen ajatus oli, että ”okei, mä oon ainaki elossa”. Piuhoja roikkui joka puolelta; käsivarsista roikkui kolme piuhaa, kaulan molemmilla puolilla oli katetrit, nenä-mahaletku meni sieraimesta sisään, hengitysmaski oli suun edessä, virtsaletku oli paikoillaan ja molemmista kyljistä tuli letkut pihalle. Viereisen verhon takana oli potilas, omainen ja lääkäri. Kuulin, kun lääkäri yritti ottaa kontaktia potilaaseen. Potilaan piti iikuttaa silmäluomia tai puristaa käsiä nyrkkiin, kun pyydettiin. Tuloksetta. Tajusin taas, että mulla on oikeestaan asiat ihan helkkarin hyvin!
Nenä-mahaletkun kautta sain päivittäiset lääkkeet ja morfiini piti pahimmat kivut poissa. En tiedä johtuiko morfiinista vai uusien elimieni vanhoista omistajista, mutta näin näkyjä vanhemmista ihmisistä aina, kun laitoin silmät kiinni. Yritin nukahtaa kipulääkkeiden avullla, mutta en pystynyt ja aina, kun suljin simät, alkoivat vanhempien ihmisten kasvoja piirtyä eteeni. Yritin pitää silmiä auki, koska näyt pelottivat, mutta se oli turhan raskasta, joten ainoaksi vaihtoehdoksi oli katsella, mitä lääkehourut minulle tarjosivat. Kokemushan se on tuokin!
Aloin oksentaa hyytyneitä veripalloja. Samantien, kun vaatteeni saatiin vaihdettua, oksensin taas. Jonkimoinen liitoskohta oli jäänyt vuotamaan ja minut jouduttiin leikkaamaan uudestaan. Vielä leikkaussalissa oksensin kerran hoitajan päälle. Pääsin takaisin teholle ja nyt tunsin, että parantuminen saa vihdoin alkaa! Mutta ei. Tunnustelin kädessäni olevaa fisteliä (niinkuin teen aina) ja huomasin sen sammuneen. Kerroin asiasta lääkärille ja käsi päätettiin pallolaajentaa. Käsi turpoi moudottomaksi operaation jälkeen ja muuttui mustaksi mustelmista. Molemmat käteni olivat siis motissa, enkä pystynyt edes nenää kaivamaan. Suu oli kuiva kuin saharan hiekkaerämaa ja aina, kun sain hoitajilta vesisuihketta kostuttaakseni suuta, se kuivui samantien uudestaan. Pikkuvikoja, mutta silloin oli totaalisen epämukava olo.
Pääsin viikon tehojakson jälkeen vihdoin osastolle toipumaan omaan huoneeseen. Se tunne, kun sain vihdoin soitettua miehelleni, että kaikki on hyvin, oli melko koskettava hetki. Pystyin kuulemaan sen äärimmäisen helpottuneen tunteen mikä miehelläni oli. Se puhelu oli melko ratkaiseva toipumisen suhteen, koska tiesin, että minua odotetaan kotiin mahdollisimman pian.
Opettelin vähän kävelemään rollaattorin kanssa, aluksi kaksi metriä, seuraavana päivänä kolme ja jos pääsin osaston käytävän toiseen päähän, olin kuin maratonin huippuajalla suorittanut onnellinen juoksija. Tosin tuntivauhti oli kuin olisi ollut etanoiden kiihdytysajoissa. Aloin saamaan pikkuhiljaa letkuja roikkumasta pois ja soseruoka vaihtui pikkuhiljaa normaaliin ruokaan. En ollut kahteen vuoteen syönyt oksentamatta, joten kun ruoka saapui tarjottimella eteen, pyysin aina samaan hengenvetoon myös oksennuspussin. Lopulta huomasin etten enää tarvitse sitä ja sain nauttia ruoasta ja näläntunteesta ensimmäiseen kertaan kahteen vuoteen. Nykyään tuntuu, että maistuu vähän turhankin hanakasti, mutta so what! Pitää nauttia, kun voi!
Äitini oli perustanut viestiryhmän, minne oli lisännyt mieheni, parhaat ystäväni ja siskoni. Oli ihan mahtava lukea varsinkin näin jälkeenpäin, miten mahtavia ystäviä on pysynyt rinnalla. Se kun sairastuessa ei ole mikään itsestäänselvyys. Moni on lakannut ottamasta yhteyttä. Silloin ymmärsin, että mitä tahansa tässä meidän tyttöporukassa tapahtuukin, niin tuki on taattu! Siitä haluaa olla kiitollinen!
Nyt on valtava elämänjano taas ja kovasti haaveita ja suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Niihin palaan myöhemmin uudestaan.
Elämä on ihanaa, kun sen ihan oikeasti ja tosissaan oikein oivaltaa!