Olen ollut naimisissa reilu vuoden verran. Tapasimme mieheni kanssa neljä vuotta sitten  perinteisesti baarissa, tosin hän töissä siellä ja minä selvinpäin laulamassa karaokea juopuneiden kanssa. Siitä se lähti ja puoli vuotta myöhemmin muutettiin nykyiseen kotiimme. 

Toiset treffimme vietimme keskussairaalan silmätautien poliklinikalla. Minulla oli aloitettu laajamittaiset toimenpiteet näköni pelastamiseksi ja silmiäni alettiin tuolloin laaseroimaan. Silloinen treffiseuralainen, eli nykyinen mieheni istui käytävällä odottamassa. Kun operaatio oli valmis, silmiäni särki niin kovin, että purskahdin itkuun ja mieheni otti minut heti syliin. Niin hän tekee edelleen! Koko dialyysiajan mieheni hoiti minua ja oli kiinnostunut kaikesta uudesta, vaikka uusien asioiden opettelussa oli tietenkin negatiivinen kaiku, kun puhutaan vakavasya sairaudesta. Koskaan hän ei ole valittanut, että ei jaksa tai ole kyseenalaistanut jaksaako parisuhteemme. Minä olen ja turhan monta kertaa. En sitä jaksanko itse vaan sitä jaksaako mieheni. Niin monta tarinaa kuullut, kun mies (tai nainen) on pakannut kimpsut ja kampsut , kun joutuukin yhtäkkiä olemaan osana sairautta. Toiset jää, mutta eivät halua osallistua. Minulla on ollut onnea tuon kaljupään kanssa, sillä hän oli sitä mieltä, että minä en sairasta vaan me sairastamme!

Sairaaloissa käymme paljon lääkärien vastaanotolla ja milloin missäkin tutkimuksissa. Mieheni haluaa yleensä tulla kuulemaan vastauskia. Siinä on ehdottomasti yksi syy vahvuuteeni, koska meitä on kaksi. Mieheni on huolehtinut kaikesta dialyysivuosinani ja edelleenkin, tosin nykyään pystyn jo osallistumaan paljon itsekin. Jos hän väsyneenä työpäivän jälkeen rojahtaa sohvalle ja minä siivoan, hän potee huonoa omaatuntoa siitä, että hän vaan makaa. Joka kerta sanon, että on täysin ansaittua maata sohvalla!

Me olemme aina sopineet kaikesta yhdessä. Ihan kaikesta. Kihloihin menostakin sovimme, minua ei kosittu, mutta tämä vaihtoehto oli ehdottomasti paras! Naimisiin menimme dialyysivaiheeni loppumetreillä kaksi vuotta kihlautumisen jälkeen. Sen teimme salaa maistraatissa ja päätimme juhlia vasta, kun joskus saisin elinsiirron ja olen paremmassa kunnossa. Vietimme häät elokuun alussa. Siitä kaksi viikkoa eteenpäin, teimme häämatkan Tallinnaan. Mieheni kantoi useita litroja dialyysinesteitä selässään, että saatiin kaikki mukaan ja pääsisimme vihdoin edes jonnekin lomamatkalle kahdestaan. Kaksi viikkoa häämatkasta sain elinsiirron.

Ollaan molemmat ihmetelty, että vaikka emme sitä toitotakkaan ympäriinsä miten onnellisia ollaan tai nuoleskeltaisi kadun jokaisessa kulmassa, silti ihmiset tulee, ihan tuntemattomatkin, sanomaan: ”te ootte niin ihana pariskunta, teistä oikeen näkee ulospäin sen rakkauden mikä teillä on!”. Me ollaan ihan hämmentyneitä tästä, mutta valehtelisin jos väittäisin etteikö sitä olisi mukava kuulla. 

Kohtelemme toisiamme tasavertaisesti ja hyvin! Meidän salaisuudet on seuraavat: 1) ei päällepäsmäröidä 2) ollaan joustavia 3) kohdellaan toisiamme kuin aikuiset ihmiset (”lapsimiehinä” ukkojaan pitäviä akkoja on muutenkin tarpeeksi) 4) molemmat vaalivat kumppanin omaa aikaa 5) puhutaan kaikesta perseestä perämoottoriin (ei ole asiaa, mitä mieheni ei tietäisi) 6) hymyillään, kun tavataan (koskaan ei olla aloitettu tapaamista riidalla tai naama norsun***** 7) saadaan olla omia itsejämme (muutamassa parisuhteessa olen joutunut miettimään kuinka olen. Mieheni ymmärtää naisia uskomattoman hyvin. Siksi aina sanonkin hänelle, että hän on vähän erilainen mies!

Kysyin mieheltäni eilen salavaivihkaa (en kertonut siis blogini aiheesta), että mikä hänen mielestään on se meidän jutun salaisuus, mistä hän näkee että meillä homma toimii niin helkkarin hyvin? Vastaus: ”noku mä hipsutan sun selkää joka ilta ja sä ajat mut silloin tällöin baariin!”