Äitiyssarja: Uusi mahdollisuus Outlanderille
Outlander-sarja on puhututtanut sekä täällä blogissa että viihdemaailmassa ylipäätään jo parin vuoden ajan, mutta itseltäni on kestänyt hetken jos toisenkin päästä hypetykseen mukaan. Kuulin televisiosarjan perustana olevasta Diana Gabaldonin kirjasarjasta jo monta vuotta sitten erään ystäväni sitä hehkuttaessa, mutta yleisestä historiallisten kirjojen fanituksesta huolimatta en kyseisiin kirjoihin tuolloin tarttunut. Kun kirjoihin perustuvasta sarjasta alettiin puhua pari vuotta sitten, päätin jossain vaiheessa etsiä käsiini kirjasarjan ensimmäisen teoksen, sillä tykkään tutustua sarjojen ja elokuvien taustalla oleviin teoksiin ennen filmatisointien katsomista. Televisiosarjankin nimeä kantavasta ensimmäisestä kirjasta en kuitenkaan kokonaisuutena pitänyt, joten myös televisiosarjan intoilu kärsi osaltani suuresti.
Kun sarja alkoi reilu vuosi sitten Ylellä, katsoin ihan yleisestä mielenkiinnosta ensimmäisen jakson, mutta en siitäkään vakuuttunut kovin paljoa. Ensimmäinen jakso keskittyi ymmärrettävästi päähenkilö Clairen tutustuttamiseen katsojille, ja hän vaivasi minua hahmona eniten kirjassakin, joten luonnollisesti sarjan ensimmäiset hetket eivät minuun vedonneet niin suuresti. Tuolloin myös kirjan lukeminen oli minulla liian tuoreena mielessä, ja siinä minua eniten vaivanneet seikat olivat kenties liiankin tuoreina mielessäni, enkä siten pystynyt nauttimaan sarjasta omana kokonaisuutenaan.
Möllötellessäni pari viikkoa sitten TYKS:in lapsivuodeosastolla odottelemassa synnytyksen käynnistymistä tarvitsin jotakin viihdyttävää tekemistä, ja hetken mielijohteesta laitoin Netflixistä pyörimään Outlander:in toisen jakson. Hämmästyksekseni viihdyin erinomaisesti 1700-luvun Skotlannissa, ja tähän viihtymiseen vaikutti varmaankin osaksi sarjan tarinan oleminen niin kaukana omista senhetkisistä olosuhteistani! Jatkoin sarjan katsomista sairaalassa synnytyksen jälkeisinä päivinä, sillä vauvaa hoidettiin eri osastolla kuin missä olin itse toipumassa. Kotiin päästyäni päiviäni rytmitti maidon pumppaaminen sairaalassa vielä majailleelle esikoiselleni, ja tarvitsin tylsiin pumppaushetkiin jälleen jotain viihdettä, joten Outlander pääsi jälleen tablettini ruudulle. Ensimmäinen kausi tuli katsottua aika vauhdilla pätkissä, mutta harmikseni toisen kauden uudet jaksot Ylellä olivat päässeet jo niin pitkälle, että ensimmäiset jaksot ovat jo poistuneet Yle Areenasta. Uudesta innostuksestani huolimatta en pääse suoraan toisen kauden tapahtumiin mukaan, vaan joudun odottamaan joko jaksojen uusintaa Ylellä tai ilmestymistä Netflixiin.
Miksi tämä koko Outlander-asia sitten vaivaa minua niin paljon, että päädyin kirjoittamaan siitä blogiini? No, koska yleensä pidän filmatisointien perustana olevista kirjoista enemmän kuin ruutuversioista, tai vähintäänkin pidän molemmista erillisinä kokonaisuuksina. Harry Potter -kirjat ovat mahtavia, mutta pidän myös kirjoihin perustuvista elokuvista, ja samoin on myös Hunger Games ja Twilight -kirjojen sekä -elokuvien kohdalla. Kirjat antavat syvemmän ja mielikuvituksellisemman version, mutta filmatisoinnit avaavat kaikki aistit tarinalle, ja molemmat täydentävät toisiaan, vaikka kerrontatavat sijaitsevat tavallaan rinnakkaistodellisuuksissa.
Outlander:in kohdalla en pitänyt kirjasta, mutta pidän televisiosarjasta, mikä on minulle kovin hämmentävää. Minulle kirjan suurimpia ongelmia on historian kanssa leikkiminen ja Claire hahmona. On täysin epärealistista, että hän tietäisi ja muistaisi kaikki ne asiat, joiden avulla hän selviytyy menneiden aikojen Skotlannissa, ja tämä ärsyttävyys korostuu kirjan ollessa Clairen kertojan näkökulmasta. Koin Clairen vahvan feministisyyden, mistä Gabaldonia on paljon kiitelty, epäloogisena hänen kohdatessaan skottielämän realiteetit, jolloin myös hänen uskottavuutensa hahmona kärsii. Sarjassa nämä asiat eivät ole ruudussa päällimmäisenä, ja katsojan vie mukanaan maisemat, tunnelma, kokemusta vahvistava musiikki ja lukuisat pienet hauskat seikat. Monet sivuosahenkilöt ovat erinomaisia, ja on mahtavaa uppoutua katsomaan hahmojen asuja ja muita ulkoisia seikkoja, joiden kuvitteleminen kirjaa lukiessa voi olla haastavaa.
Tärkeintä minulle Outlander-televisiosarjan katselukokemuksessa on sarjan pitäminen omana kokonaisuutenaan, ilman liian suurta kytköstä kirjasarjan ensimmäiseen kirjaan, joka on ensimmäisen tuotantokauden pohjana. Aina välillä mielessäni kävi tiettyjen hahmojen tai juonenkäänteiden esittäminen kirjassa eri tavalla, mutta muuten osasin ottaa sarjan sellaisenaan, historiallisena fantasiadraamana. Tämä kokemus on vahvistanut itselleni sen, että välillä kirjan ja filmatisoinnin täytyy olla erillään, eikä molemmista ole pakko pitää. Lukemista jo pienestä pitäen rakastaneena minun on ollut vaikeaa myöntää, että joskus kirja alkuteoksena voi olla minulle se heikompi kokonaisuus. Nyt voin lukea itseni Outlander-sarjan faniksi, mutta kirjasarjaa en varmastikaan aio jatkaa ensimmäistä kirjaa pidemmälle!
Kuvat: Starz.