Orange Is the New Black: aitoutta, outoutta ja vankilahuumoria
Kirjoitin muutama viikko sitten fiiliksistäni katsottuani ensimmäisen jakson Netflixin originaalisarja Orange Is the New Blackistä, ja eilen sain ahmittua viimeisenkin ensimmäisen kauden kolmestatoista jaksosta (Nannannaa, sä olit niin oikeessa siitä, että tulis hirveä kiire katsoa koko kausi kommenttisi jälkeen!). Nyt on päällimmäisenä tunteena ainoastaan katumus; katumus siitä, että katsoin jaksot niin nopeasti, sillä seuraavan kauden julkistamisesta ei ole tarkempaa aikataulua kuin ’2014’.
Sarjan tasosta kertoo mielestäni jo se, että se uusittiin toisella kaudelle jo ennen kuin ensimmäinen kausi oli edes julkaistu. Näin yleensä käy, jos sarja on kerännyt positiivista palautetta kriitikkojen esikatselukierroksella ja testiyleisöjen parissa; eikä kannata aliarvioida yleisen buzzin vaikutusta viihdealalla. Olen muuten yleensä aina ihan järjettömän kateellinen kun erilaisissa yhteyksissä mainitaan testiyleisön mielipiteistä (esim. älyttömän montaa leffaa on muutettu tavalla tai toisella testiyleisön reaktioiden perusteella). Miten sellaiseksi pääsee? Miksi en ole jo siellä? Antakaa mulle osoite!!! [kateellisuuden puuskan aiheutti myös työkavereiden ahkera jenkkimatkailu: ”kyllä komediasarjojen katsomoihin on aika helppo päästä, senkun ilmottautuu”; miksi, oi, miksi en raaski laittaa rahojani jenkkireissuun?!?]
Itse pidin Orange Is the New Blackista, ja odotan innolla sarjan toista kautta. Huomasin miettiväni hahmoja ja heidän sekavaa yhteiseloaan Litchfieldin vankilassa jopa töissä rutiinipuurtamisen lomassa, ja taisinpa muutaman kohtuullisen sekavan unenkin nähdä aiheeseen liittyen.
Päällimmäisenä mieleeni jäi, miten hienosti hahmot kehittyivät jo tämän yhden kauden aikana, joka ajallisesti käsitti muutaman kuukauden vankilassa. Alkupään sterotypioita romutettiin huolella (toisaalta myös vahvistettiin), ja monista hahmoista ei ainakaan yhden kauden perusteella pysty sanomaan, ovatko he ns. hyviksiä vai pahiksia. Sarja, kyllä, jaksoi tasaisesti palauttaa sekä hahmot että katsojat maanpinnalle muistuttamalla, että jokainen näistä naisista teki jotain, minkä vuoksi he ovat siellä. Tämä oli tarpeen, sillä välillä empatiaa suoraansanotusti kauhottiin katsojilta sarjan hahmoille.
Katsojan omaa arvomaailmaa myös testattiin ja kyseenalaistettiin, eikä vähiten rikollisuuden ja pahuuden käsitteiden kautta. Useasta hahmosta näytettiin flaskhbackinä taustatarinaa ajasta ennen vankilaa, ja jotkut näistä hahmoista tuntuivat joutuneen vankilaan liian vähin meriitein. Osa heistä oli myös tehneet rikoksen ns. epäitsekkäästi, mutta nämä epäitsekkyydet ulottuivat jopa kylmäveriseen murhaan asti. Päähenkilö Piperin tapaus oli tietenkin jatkuvasti esillä, ja tässä mielestäni katsojaa viedään kuin lenkittäjää dobermannin perässä. Piper näytettiin hyviksenä, vähän pahiksena, hiukan arveluttavana, reippaasti sekopäisenä, ja katsojan pää menee entistä enemmän sekaisin kun Piperin läheiset antavat omat mielipiteensä hänen käytöksestäään. Myös mielikuva Piperista ensimmäisen jakson perusteella sai kyytiä jossain vaiheessa kautta, ja hänen seeming innocence sai kyllä kolhuja.
Rikollisuuden käsitteen lisäksi katsoja laitetaan miettimään seksuaalisuutta ja ihmisten ainaista tarvetta määritellä sitä, lokeroida. Piperin kihlattua Larryä joku sarjassa syyttääkin siitä, että hän haluaa välittömästi lokeroida Piperin lesboksi tai heteroksi (sanaa bi ei mielestäni sarjassa mainittu laisinkaan). Vankilan naisvangit puhuvat roisilla huumorilla lesboudesta, mutta privaatisti tuntuu, etteivät he käytä niin tiukkaa määritelmää. Piperkin heiluu ympäriinsä Kinseyn asteikkoa, ja sarjan yksi viesti tuntuu olevankin, ettei sillä ole niin väliä.
Sarjassa on kuitenkin monia hahmoja, joille heteronormista poikkeava seksuaalisuus ei ole niin hyväksyttävää. Perinteitä kunnioittaen, ja tosielämää mukaillen, kristittyjen vankien ryhmittymä on suuriääneisesti heidän mielestään poikkeavaa toimintaa vastaan. He saavat jossain vaiheessa kautta puolelleen erään vartijoista, kun tämä Piperin asiainhoitaja alkaa hyljeksimään Piperia tämän käytöksen vuoksi. Tämän vartijan syrjivä käytös (mikä kenties johtuu ainakin osin mustasukkaisuudesta) johtaa niin pahansuopaiseen käytökseen, että hän soittaa ns. ilmiantopuhelun Piperin käytöksestä tämän kihlatulle ja jättää Piperin yksin erittäin uhkaavassa tappelussa. On se hassua katsoa, miten tavalla tai toisella torjuttu ihminen voi saada pahaa aikaan.
Voimattomuus onkin yksi mielestäni kantavista teemoista Orange Is the New Blackissä. Sitä tuntee itsensä helposti voimattomaksi kun eläytyy noiden naisten elämään täysillä, ja kuinka sitä haluaisikaan muuttaa asioita. Masentuneeseen suohon sitä päätyisi helposti, jos alkaisi miettiä, kuinka vaikeaa ihmisillä vankiloissa oikeasti on, ja kuinka monista erilaisista, säälittävistäkin syistä johtuen he sinne päätyvät. Voimattomana katsoo kun sarjan hahmoista esitellään menneisyys ja nykyisyys, ja väkisinkin jää miettimään, että kuinkakohan moni näistäkin hahmoista kuolee muutaman jakson sisällä.
No, huh huh, menipä syvälliseksi! Kaikesta tästä saa sen kuvan, että masennuin joka jakson katsomisesta, mutta en suinkaan! Jäin myös miettimään positiivisia asioita, kuten viimeisen jakson joulukuvaelman ihania (ja yllätyksellisiä) esityksiä; sitä yhteishenkeä ja perheellisyyttä, mikä äärimmäisissä olosuhteissa virittyy ihmisten kesken; Crazy Eyes -hahmoa, joka oli hurmaava kaikessa outoudessaan; Taysteen ja Pousseyn mahtavia imitaatioita vaalijaksossa; ja kaikkia niitä mielikuvituksellisia tapoja, joilla ihmiset saavat aikaan tarvitsemiansa kulutustavaroita (terveyssiteet suihkutossuina jne.)!
Minä tykkäsin, vaikka välillä ne melkein tunnin pituiset jaksot olivatkin haasteellisen pituisia jaksaa katsoa. Katsoin silti. Ja jäin miettimään, miksi muutama hahmoista päätyikään vankilaan. Kakkoskaudelle jätettiin hiukan meheviä juonipaljastuksia odottamaan! :D
[kaikki kuvat: Orange Is the New Black / Facebook]