Kuten useimmat teistä tietävätkin, rakastan bongailla tuttuja kasvoja televisiosarjoissa ja elokuvissa, mutta jo pitkään tällä saralla on ollut varsin hiljaista. Yleensä tuttujen näyttelijänaamojen bongailu korostuu rikossarjoja katsoessa, varsinkin, jos joka jaksossa on uusi rikos ja siten uudet sivuosanäyttelijät, sillä jo tilastollisesti niin suurissa määrissä tarinoita on pakko tulla samoja ihmisiä vastaan. Koen itse hämmentävän suurta iloa tunnistaessani jostain muusta elokuvasta tai sarjasta tuttuja näyttelijöitä uudessa, hienossa roolissa, varsinkin, jos jo hetken aikaa olen ehtinyt pohtia kasvojen tuttuutta. Parhaimmillaan näyttelijäbongailu piristää keskinkertaisia katselukokemuksia hurjasti ja nostaa ne valmiiksi hyvät ihan uusiin fiilistelysfääreihin. Kyllä, naurakaa pois, mutta teette tätä varmasti itsekin!

Viime aikojen suurin bongailupotti sattui kohdalle ihan yllättäen, kun aloin katsomaan pari viikkoa sitten alkanutta Susipalatsi:a (eng. Wolf Hall). Esittelin sarjan täällä blogissakin, mutta en aikonutkaan ottaa sarjaa nälkävuoden pituiselle katsontalistalleni. Olin kuitenkin omien tunnepohjaisten katselutottumusteni uhri, kun yksi päivä huomasin haluavani katsoa kunnolla tehtyä ja laadukasta historiallista draamaa. Syytän tästä puutteesta Downton Abbey:n vieroitusoireita mutta myös rakkauttani pukudraamoja kohtaan. Olen myös aina ollut kohtuullisen innoissani historiasta, ja Henrik VIII:n vaimosekoiluja parempaa lähdettä kutkuttavaan draamaan tuskin Englannin historiasta löytyy, ottaen huomioon siihen liittyneet yhteiskunnalliset seikat kirkon kaatumisineen kaikkineen. Marie Antoinette ja Ranskan vallankumous voisi olla toinen hyvä, mutta olen aina ollut puolueellinen Englannin ja Yhdysvaltojen historiaa kohtaan.

On yleisesti tunnustettu tosiasia, että BBC:n draamasarjat ovat laadukkaita ja täynnä hyviä näyttelijöitä. Harva englantilainen näyttelijä myöskään kieltäytyy tällaisista sarjoista, sillä niistä saa usein kunniaa ja kiitosta helpommin kuin muista sarjoista ja elokuvista. BBC:llä on historiansa ja asemansa puolesta käytössään suuret resurssit tällaisia projekteja varten, sekä tuotantoryhmän että materiaalisten lähteiden puolelta, joten näyttelijöiden on turvallista lähteä mukaan aiheesta riippumatta. Minisarjojen tekeminen on näyttelijöille myös hyvin suosittua ja kätevää, koska lyhyiden tuotantoaikojen ansiosta niihin voi lähteä mukaan normaalitöitä sotkematta. Pitkiin televisiosarjoihin tai elokuvaprojekteihin sitoutuneet näyttelijät tekevät niin sanottuina loma-aikoinaan minisarjoja ja kevyempiä elokuvia, joten Wolf Hall:in kaltaiseen projektiin on suhteellisen helppo saada mukaan isokin joukko tunnettuja näyttelijöitä.

BBC:n sarjat ovat yleensäkin täynnä tuttuja naamoja, mutta jopa minä yllätyin Susipalatsi:n kulissikäytävien täyttyessä minulle tutuista kasvoista! Etukäteen tiesin ainostaan Homeland:in ja Life:n Damien Lewisin mukanaolosta, sillä hän esittää sarjassa itse vaimorikasta kuningas Henrik VIII:tta. Sarjan pääosaa Thomas Cromwelliä näyttelevä Mark Rylance on luonut uransa klassisilla teatteriareenoilla, mutta hänellä on myös hyvin tutut ja miellyttävät kasvot. Wolf Hall -sarjaa on tullut Yle TV1:ltä nyt puolet eli kolme jaksoa kuudesta, ja olen hihkunut innoissani jo ensimmäisestä jaksosta asti. Aikajanalla hyppimisestä huolimatta sarja on rauhallinen päähahmonsa Cromwellin rauhallisuuden takia, ja kuninkaan lähipiirin ruudussa pyöriminen mahdollistaa helpon sarjabongailun. Tähän mennessä olen jo löytänyt:

• 3 näyttelijää Game of Thrones -sarjasta
• 2 näyttelijää Downton Abbey -sarjasta
• 1 näyttelijän Call the Midwife -sarjasta
• 1 näyttelijän Sense and Sensibility -minisarjasta
• (sekä Titanic:in kapteenin!).

Monelle teistä tällainen bongailu on varmasti aivan turhaa, mutta minun sarjakatseluhetkiäni se piristää aivan käsittämättömän paljon! Osaltaan siinä on kyse ihan puhtaasti muistin harjoittamisesta, ja osaksi siinä fiilistellään jonkin näyttelijän kyseisen roolin lisäksi myös tämän historiaa hyvissä ja mieleenpainuvissa rooleissa. Usein se on vain trivia- ja nippelitiedolla pätemistä, mikä on varmasti avokkini ja ystävieni mielestä hyvin ärsyttävää. Toisaalta haluan myös jakaa bongailemisen iloa muillekin, ja koen auttavani muita jakamalla löytöjäni kanssakatsojilleni! Niinpä, olisitko uskonut, että sarjabongailua voi analysoida?!

Mitä hyviä bongailuja olet itse tehnyt viime aikoina? Susipalatsi:sta tai jostain muusta sarjasta tai elokuvasta? 🙂

Kuvat: Yle / BBC