Viime päivien aikana tohinaa on riittänyt tavalla jos toisellakin täällä meidän Lilyssä. Tänään ajattelinkin koota hiukan omia mietteitäni näistä aiheista mutta kuitenkin ihan lyhyesti, sillä suunnitelmana on tänään myös laiskotella ja kutitella napaani.

Maanantaina White Trash Disease -blogin Nata kirjoitti blogissaan ilouutisista: hän aloittaa pian uudessa työpaikassa Lilynkin omistavan A-lehtien palveluksena tuottajana digimedian parissa! Tämän huippuduunin päätyminen Natan osaaviin käsiin ei miellyttänyt kaikkia blogimaailmassa, ja mahtavan onnittelumäärän lisäksi mielenkiintoisen ja samalla absurdin keskustelun aloitti nimimerkin AnoMuumi kommentti:

”Oikein paljon onnea uuden työpaikan johdosta!
Mutta eikö ole hiemen epäreilua, että useimmat teistä bloggaajista, en siis tarkoita sinua henk-koht, pääsette media-alalle töihin ilman mitään koulutusta, siinä missä madianomeiksi opiskelevat pänttäävät niska limassa vain jäädäkseen työttömiksi. Ymmärrän, että bloggaajilla on paljon kokemusta ja osa on periaatteessa parempia työssään, kuin koulutetut, mutta mikä järki sitten kouluttautua?”

WTD:n keskustelu ei lopettanut aiheen pohdintaa, ja Pupulandia:n Jenni räjäyttikin potin pohdintatekstillään ”Bloggaaja vie työpaikkasi?”, jossa hän pohti koulutuksen ja käytännön työkokemuksen painotusta blogimaailman ympärillä pyörivissä työpaikoissa.

Heti ensimmäisenä haluan sanoa, että ymmärrän useampien osapuolien mielipiteitä tässä asiassa, mutta ei siihen ole yhtä oikeaa ratkaisua. Joissakin työpaikoissa sillä tutkinnolla on väliä, toisissa työkokemuksella; edelliset työpaikat muodostavat itsessään omalla tavallaan tutkinnon, joka seisoo joissain tilanteissa virallisen tutkintotodistuksen rinnalla tasavertaisena, ja näin kävi Natan tapauksessa. Olen siinä Jennin ja Natan kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että blogin pitäminen on positiivinen merkki työnantajalle ja siten arvokas osa CV:tä. Minun mielestäni tämä oma blogini osoittaa ihmisille, että kykenen pitkäjänteiseen työhön, en lannistu vastoinkäymisistä, osaan tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa, ja minulla on kyky keksiä ja implementoida uusia ideoita jo olemassa olevaan ympäristöön. Tällaiset litaniat ovat juuri sitä työhakemusten täytettä, joka osoittaa sinun olevan hyvä työntekijä, mutta jota on niin vaikea näyttää pelkässä paperisessa CV:ssä.

Toisaalta, tutkinto ei ole myöskään pelkkä paperilappu, vaikka se välillä siltä tuntuukin. Tämänhetkiseen työpaikkaani vaadittiin korkeakoulututkinto, ja ymmärrän sen hyvin, sillä se osoittaa työnantajalle juuri noiden yllä olevien ominaisuuksien olemassa olon sekä tietysti sen tietyn alan osaamisen, jolloin pitkässä hakuprosessissa on helpompi karsia ihmisiä ja lopulta etsiä muutamien haastateltavien joukosta se ”hyvä tyyppi”. Ymmärrän myös, minkä takia alan opiskelijoista tuntuu pahalta eri alan ihmisen päätyminen juuri siihen omaan unelmatyöhön. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Nata on tehnyt paljon hommia edetäkseen urallaan, ja hän on tehnyt blogin pitämisen lisäksi selkeästi hyviä ja oikeita valintoja sen lisäksi, että hän mitä ilmeisemmin on hyvä tyyppi; minkä takia muuten hänellä olisi tuhansia lukijoita? Meidän laitoksella sanottiin aina, että maisterin tutkinto on kuin ajokortti akateemiseen maailmaan, mutta kaikki eivät siitäkään huolimatta osaa ajaa; jotkut taas ajavat hienosti yksityisillä teillä ilman korttiakin. Tämä oli ehkä hiukan ontuva vertaus, mutta se osoittaa hyvin asian monimuotoisuuden. Ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, eikä perinteisellä mielensäpahoittaja-asenteella ainakaan voiteta työpaikkoja tulevaisuudessakaan.

Kuin ennaltasuunniteltuna huipentumana näihin kuumiin keskusteluihin pärähti ilmoille Lilyssä sanumaria:n postaus Lilystä poistumisesta. Väistämättäkin tulee mieleen, että nämä keskustelut olivat hänelle se viimeinen pisara, sillä niin osuva tuo ajoitus oli. Hän perustelee lähtemistään Lilyn muuttumisella sekä rakenteeltaan että asenteeltaan, ja kyllähän hänen ajoittainen hermostuminen Lilyyn kokonaisuudessaan on ollut nähtävissä jo pidempään eri blogien kommenteissa. Ymmärrän sanumari:an mielipiteen Lilyn muuttumisesta, mutta mielestäni se on vain luonnollista kehitystä. Kun joku asia on kiva, muutkin huomaavat sen, ja asia paisuu ja muuttuu. Näin on käynyt meidän Lilyllekin jo sen 1,5 vuoden aikana, kun minä olen täällä pyörinyt aktiivisesti. Blogien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti, ja uusia blogeja alkaa olla mahdotonta listata jotenkin järkevästi ja kaikenkattavasti inspiraatioselailua varten. Toimituksen jakamat suositus-leimat tuntuvat monesti luovan enemmän eripuraa kuin tyytyväisyyttä ihmisten välille, tai ehkä tämän mielikuvan saa aikaiseksi ne kaikista äänekkäimmät kommentoijat. On täällä asennekin muuttunut, mutta mielestäni eri tavalla kuin sanumaria:n mielestä: uusien blogien määrä ja blogimaailman yleinen kehittyminen on saanut lukijat sekä kiireisemmiksi että kriittisemmiksi. Omat lukijamääräni ovat onneksi kasvaneet blogin ihan alkuajoista asti, mutta kommenttien määrä ei ole juurikaan muuttunut noiden ensimmäisten kuukausien jälkeen, ja tuntuu, että ihmisten kynnys antaa palautetta ja keskustella on kovin korkea. Lämminhenkisyyttä ja yhteisöllisyyttä lisää pienetkin spontaanit kommentit, joiden ei tarvitse loistaa verbaalisella lahjakkuudellaan tai kilpailla piikikkyydessään ja älykkyydessään Hesarin mielipidepalstan kanssa.Vaikka olen itse täysin ulkopuolinen Lilyn omasta mammakerhosta, tuntuu heillä olevan hyvä ote asioihin: kommentoidaan ja jutellaan kuin oltaisiin saman kahvipöydän ääressä.

Minä tykkään Lilystä, vaikka minun on blogini erilaisuudesta johtuen ollut hiukan vaikeaa päästä mukaan mihinkään Lilyn sisällä syntyneeseen pienempään ryhmään. En ole #MOMFIE-porukkaa, en ole lifestyle-bloggaaja, en kirjoita henkeviä ja elämää pohdiskelevia tekstejä kauniilla kuvilla höystettynä. Välillä kriiseilen blogini suunnasta, mutta joka kerta totean tykkääväni edelleenkin tästä omasta touhustani. Minulla on paljon puhuttu toimituksen ’suosittelemme’ -leima, ja olen saanut mukavasti tunnustusta erilaisten yhteistöiden muodossa. Minulla on pieni mutta kohtalaisen tasainen määrä vakituisia lukijoita ja sitäkin pienempi mutta ihanan pysyvä ryhmä vakikommentoijia. Blogini on mielestäni menossa hyvään suuntaan, ja sen puuhaaminen eri tavoin tekee minut onnelliseksi ja tyytyväiseksi elämääni.

Tämä meni nyt hiukan sekalaiseksi pohdiskeluksi Lilystä ja bloggaamisesta, mutta välillä pitää vain päästä kirjoittamaan vähän syvällisemmin ja omia ajatuksia rohkeasti esiin tuoden. Välillä pitää myös ottaa rennosti, antaa hartioiden levätä ja laittaa lempisarja pyörimään.