In The Year 2013…
Vuosi 2013 jää minulle mieleen ensimmäisenä kokonaisena ’aikuisvuotena’. Olin ensimmäistä kertaa koko vuoden aikuisten töissä, määräaikaisella mutta jatkuvalla sopimuksella (mikä muuttui nyt vuodenvaihteessa vakituiseksi); minulla oli ensimmäistä kertaa palkallinen kesäloma; ja rytmitin ensimmäistä kertaa koko vuoteni (huom. kalenterivuoden enkä lukuvuoden) työnteon ja vapaa-ajan mukaan, en opiskelun mukaan. Jollain perverssillä tavalla olen nauttinut tästä arkiintumisesta suunnattomasti, enkä kaipaa opiskelusta edes niitä vapaita aikatauluja vaan pelkästään uuden oppimisen mukanaan tuomaa riemua (yeah, I’m one of those people…). Uutta oppii kyllä töissä runsain mitoin, ja omista haasteistaan huolimatta (confrontations, anyone?) työpaikalla on kivaa ja työ on kivaa. Ja palkka! Säännöllinen palkka, joka riittää elämiseen, on ihan mahtava asia!
Avomieheni kanssa meininki tuntuu vain parantuvan vuosi vuodelta, ja olemmekin yhdessä hämmästelleet, kuinka meillä oikeasti on tosi hauskaa yhdessä. Aina saa kuulla, ja varsinkin media tykkää promota, että pitkissä realistisissa parisuhteissa on määrättömän vaikeaa vuosien lisääntyessä, ja että ihan varmasti tulee tylsää ja tyhmää ja kaikkee. Tottakai, meilläkin on huonot päivät tai oikeastaan hetket, mutta valtaosa on ihan älyttömän kivaa. Olisi kiva voida sanoa teini-ikäiselle itselleni, että älä huoli, kyllä se oma juttu löytyy tälläkin saralla. Voin olla ihan oma outo itseni! Charlotten kuvaus suhteestaan ensimmäisessä Sex and the City -elokuvassa kuvaa kantaani hyvin:
Samantha: Well, relationships aren’t always about being happy, right? I mean, how often do you feel happy in your relationship?
Charlotte: Every day.
Samantha: You feel happy every day?
Charlotte: Not all day everyday, but every day.
Usein huomaan, että paljon on kiinni myös asenteesta: jos päätät, että päivä on pa**a, niin kyllä se semmoiselta tuntuu, ja se heijastuu suhteeseenkin. Senkin uhalla, että alan kuulostaa self-help -kirjalta, on pakko sanoa, että onnellisuus on paljon itsestä kiinni. (Nannannaa pohti juuri samoja asioita, kannattaa käydä lukemassa!)
Yksi vuoden 2013 suurimpia juttuja on, tietysti, ollut tämän blogin perustaminen, mutta itselleni vielä suurempi juttu on ollut se, että en ole luovuttanut kesken, vaan olen jatkanut blogia. En halunnut kertoa blogista kenellekään tutulle ennen kuin olin varma, ettei tämä jää taas yhdeksi niistä lukuisista projekteista, jotka olen jättänyt kesken alkuinnostuksen jälkeen. Jouluna kerroin blogista hiukan arastellen äitille, joka sitten kertoi isille ja pikkuveljelle. Avokkini on ollut ihan järjettömän innoissaan mukana blogini mukavassa menestyksessä, ja hän jopa väittää käyvänsä lukemassa juttujani alkuinnostuksen jälkeenkin. Olen jo vuosia harmitellut, ettei minulla ole juurikaan sellaisia tosielämän ystäviä, jotka olisivat innostuneet television ja ylipäätään amerikkalaisen viihteen maailmasta samalla tavalla kuin minä. Kesälomalla keksin, että voihan tästäkin aiheesta tehdä blogin, ja siitä se ajatus sitten lähti. Nimi valikoitui todella yksinkertaisesti ja nopeasti erään minun ja avokkini sisäpiiriläpän mukaan (annoying, right?), ja Lily oli alustana naurettavan helppo valinta. On päiviä, jolloin postailu tuntuu pakkopullalta, mutta suurimman osan ajasta pari tuntia vierähtää koneella postauksia tehden ihan hujauksessa, ja huomaan olevani hyvin onnellinen höpötellessäni tänne kaikkea vuosien saatossa kertynyttä nippelitietoa.
And you, people! Perustin blogin juuri sen takia, että löytäisin samanhenkisiä ihmisiä, jotka tietäisivät, mitä tarkoitan, kun puhun television juonijutuista, tai joita ainakin kiinnostaa kuulla miten televisiomaailman kirjoittamattomat säännöt toimivat. On ihanaa, että jaksatte lukea ajoittaista puppugeneraattoriani, ja kommentointi piristää aina päivääni!
Jos puhutaan televisiomaailman tapahtumista, jotka merkitsivät minulle erityisen paljon vuonna 2013, on pakko nostaa esiin yksi erityinen sarja. How I Met Your Mother on yksi televisiokomedia muiden joukossa, ja tänä vuonna on minunkin katselulistaani tullut monta uutta sarjaa, mutta HIMYM iski tänä vuonna erityisen kovaa. Mainitsin joskus aikaisemmin, että sain innoituksen sarjan katsomiseen alkuvuodesta ystävältäni, joka pitää sarjaa omana henkilökohtaisena elämänoppaanaan. Tämä miespuolinen henkilö hokee usein Barneyn parhaimpia letkautuksia, ja juhlipa hän yhden vapun kokovalkoisessa puvussa valkoisine silintereineen ja valkoisine hansikkaineen, sillä that’s something Barney would do in Finland. Ostin tälle ystävälleni vuosi sitten joululahjaksi The Bro Code -kirjan, ja erinäisistä olosuhteista johtuen kirja pyöri nurkissani pitkään, joten sarja alkoi pyöriä myös minun ajatuksissani. Eräänä heikkona hetkenä päätin sitten kokeilla, että mistä tämä kaikki huublaa johtuu, ja olisihan se kiva ymmärtää ystäväni läppiä, ja siitähän se sitten lähti. Katsoin ensin Netflixin tarjonnan HIMYMistä, ja sitten etsin käsiini netistä uusimmat tuotantokaudet. Nyt odotan malttamattona, mutta kauhulla, yhdeksännen eli viimeisen kauden viimeisiä jaksoja. Tämä sarja on minulle aika lailla sama kuin monelle tutulleni Frendit on (Seinfeld-faneille ei puhuta). Yhdeksäs kausi, vaikkakin bittersweet, on ainakin tähän mennessä onnistunut yhdistämään muutamaan jaksoon melkeinpä kaikki ne asiat, joiden takia sarja on niin mahtava: mahtavat hahmot, oudot tarinat, takautumilla ja tulevaisuuden jutuilla leikitteleminen, ja kaikki ne mahtavat sisäpiiriläpät.
Toivottavasti teidän vuosi 2013 päätyi runsaasti plussan puolelle, ja vuosi 2014 tulee aivan varmasti olemaan erityisen upea! Hyvä, me kaikki! 🙂
