Vuosi 2017: Ne huiput ja kuopat
Vuoden ensimmäinen puolikas tuntuu niin kaukaiselta, sillä tuolloin mieleni täytti vanhempainvapaa, joka venytti liikaa sekä aikaa kalenterista että tilaa päässäni. Kesän myötä kuvioihin tuli pitkä yhteinen loma, joka loppui päiväkotiarjen opetteluun. Yritin löytää töitä, vaikka samaan aikaan haaveilin aivan uusista urista. Syksyllä otin ensimmäiset askeleet uusia unelmia kohti, ja juhlistimme marraskuussa mieheni monivuotisen urakan päätöstä väitöstilaisuuden merkeissä. Siinä välissä elämän arvaamattomuus tipautti tulevaisuudelta pohjan syöpädiagnoosin muodossa.
Miten sitten mietin tätä kulunutta syksyä?
Näytän kieltä syövälle.
Taputan kättä sydämeni päällä ajatellessani miestäni, poikaani ja meidän ikiomaa onnellista perhettä.
Kiitän mielessäni ystäviä ja perhettä, jotka ovat lähettäneet lämpimiä ajatuksia ja konkreettista apua vaikeina ja hyvinä aikoina.
Odotan varovaisella innolla uutta vuotta, jolloin toivottavasti saan keskittyä oman elämäni ja uuden uran rakentamiseen.
Sain juuri ennen joulua kuulla, että syöpä ei ole levinnyt, mutta suuren uusiutumisriskin takia tilannetta seurataan tarkasti. On outoa, että nyt ainakin pari-kolme kuukautta kerrallaan voin elää niin tavallista elämää kuin se vaan onnistuu tässä tilanteessa. Pelottaa silti, mutta mieli jo suunnittelee elämää.
Kuva: S. Aaltonen.
