Turhaa hypetystä vai aitoja hetkiä: Vain elämää
En ollut Vain elämää -sarjan fani alusta alkaen. Ihmettelin vähän sen suurta osuutta otsikoissa, ja minua hämmensi kun kaikki oli ihan jarina. Sarjan ensimmäisen kauden ollessa jo puolessa välissä äärimmäisen katu-uskottava kaveripariskunta halusi meillä vieraillessaan näyttää muutaman esityksen, ja päädyimmekin katsomaan oikeastaan kaikki siihen mennessä esitetyt jaksot / esitykset putkeen. Mitä mä sanoin: mut on niin helppo koukuttaa, ja oon vaan niin pirun massaa.
Ihan ensimmäisenä tässä konseptissa alkoi minua kiehtomaan artistien mahdollisuus kertoa omista biiseistään ja uriensa vaiheista. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta taustalla tapahtuvasta (oli aihe mikä hyvänsä), joten luonnollisesti olen aina ollut heikkona tällaisiin omakohtaisiin muisteluhetkiin. Vaikka sarja onkin tehty katsojalukuja varten, olen myös aina tykännyt, miten ohjelmassa itsessään artistit ovat keskenään ja esiintyvät toisilleen, jolloin kovimmastakin tähdestä kuoriutuu fanittaja. Kun kyseessä on vielä artisteja eri sukupolvista, on mahtava kuunnella tarinoita siitä, miten joku vanhempi tähti on inspiroinut jonkin nuoremman tähden koko uran. Hienoa, ja eniten hypetetyintä, sarjassa on tietysti ne kaikki lauluesitykset, joissa monista biiseistä saa irti ihan uusia ulottuvuuksia. Ensimmäiseltä kaudelta parhaana tunnelmanluojana mieleeni on jäänyt Erin, joka onnistui jotenkin aina rakentamaan versioidensa ympärille käsinkosketeltavan maailman. Yleisesti on erittäin hienoa, että tällainen sarja tuo esille suomalaisten artistien monipuolisuutta ja käsittämätöntä lahjakkuutta. [en nyt jaksa ottaa kantaa sarjan negatiivisiin otsikoihin, ja miksi joku tähti ei missään nimessä suostu lähtemään sarjaan mukaan]
Ensimmäisellä kaudella ei hämmästyttävästi ollut mukana ketään inhokkia, ja toisella kaudellakin vain yksi inhokki (Maarit) ja muutama haaleahko tapaus. Sarjan yksi hyvä puoli onkin ’tuttujen’ artistien eri puolien näyttäminen. Katsoin lauantaina uusintana toisen kauden ensimmäisen jakson, jossa oli Ilkka Alangon päivä. [rehellisesti sanottuna, menen edelleenkin pelottavan usein sekaisin Ilkan ja Ismon suhteen]
Anna Abreu: Poplaulajan vapaapäivä Anna oli ihanan hermostunut aloitusvuorostaan, ja heti hänen alettua laulamaan ihastelin hänen ääntään, miten erilaiselta se kuulostaakaan suomea laulaessa.
Laura Närhi: Tie ajatuksiin Ihan hämmästyttävän hyvin vanha Kemopetrol-soundi sopi Neljä Ruusua -hittiin. Tämä biisi oli aikoinaan jostain niistä lukuisista Suomirokkia-kokoelmista, ja minulle tämä yhdistyy aina teini-ikäni parhaaseen aikaan. Laura Närhi sai kappaleen jotenkin hienosti kuulostamaan täysin lauranärheltä.
Pauli Hanhiniemi: Elän vain kerran Pauli Hanhiniemellä oli ihan mahtava asenne kuulostaessaan täysin omalta itseltään. Pauli oli riehakas, mutta samalla jotenkin ’hei, mä nyt vaan laulan mun parhaan kaverin synttäreillä karaokee’ -tyyppinen.
Maarit Hurmerinta: Kullanhuuhtoja Meh. No, onhan sillä nätti ääni. (kertokaa joku mulle miks ne kaikki oli kyynelissä?)
Jukka Poika: Juppihippipunkkari Toimi tämäkin hyvin, vaikka ei millään jäänyt erityisemmin mieleen. Odotan jotain parempaa Jukka Pojalta jatkossa!
Juha Tapio: Luotsivene ”Ai, tääkö tän biisin nimi on?!”, huudahti avokkini esityksen päästessä vauhtiin. Oli se nättiä.
Mielenkiinnolla kyllä odotan tulevia jaksoja, ja ehkä myös tulevia yhteistyökuvioita Cheek ja Jonne Aaron -henkeen. Mitä mieltä olette, uppoaako Vain elämää, vai onko scheissea?