Työpaikkahaastattelu

Eilen olin taas työpaikkahaastattelussa. Olen todella iloinen että saan kutsuja haastatteluihin, en ole enää ihan nuorimmasta päästä hakijoita, mutta onhan minulla valttina kattava kokemus.

Tämäkin työpaikka sijaitsee eri kaupungissa missä asun, joten työmatkaa tulee olemaan päivässä useampi tunti. Olen kyllä jo tottunut matkustamiseen, olen viimeiset neljä vuotta ollut matkojen päässä työssä, mutta nyt siis jälleen haen uutta.

Nytkin oli kyseessä valtion virasto ja näissä on aina omia ruttineja. Kuljin aulassa metallinpaljastimen läpi ja sitten asiakaspalvelija otti kopiot työtodistuksistani. Odottelin hetken ala-aulassa, mutta pian minua tultiin noutamaan. Valtion virastoissa ei siis liikuta omin päin minnekään, aina pitää olla saattaja koska ovet ja hissit toimivat vain sillä kulkulätkällä jonka jokainen henkilökuntaan kuuluva saa.

Yläkerrassa täytin vielä yhden lomakkeen ja taas odottelin hetken aikaa. Haastattelijoita oli kaksi, toinen heistä entuudestaan hieman tuttu, olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa montakin kertaa silloin kun olin edellisessä työpaikassa.

Kokemukseni kiinnostivat heitä kovasti ja kerroin kattavasti edellisistä työ- ja virkasuhteistani. Kysymykset olivat hyvin klassisia, miksi hait juuri meille jne. Käytiin läpi työtehtäviä jotka tähän tehtävään sisältyvät, lähes kaikista minulla on jonkinlaista kokemusta, jostain elämäni vaiheesta. Monen kymmenen vuoden työkokemuksesta on hyötyä. Toivottavasti se poikii työpaikan tällä kertaa. Ainahan ei voi tietää minkälaisia ovat muut hakijat ja miten kohtaavat persoonani ja kokemukseni siihen nähden mitä he toivovat ja odottavat. Olen kuitenkin toiveikas, haastattelu meni mielestäni hyvin.

Työmatkaani he kyllä hieman kauhistelivat, koetin heidät vakuuttaa siitä että jaksan ja toki minulla, tai siis meillä, minulla ja tyttärelläni, on muutto mielessä. Sekään ei vain käy aivan käden käänteessä sormia napsauttamalla. Tytär aloittaa syksyllä lukion, joten ainakin sen jälkeen on muutto edessä ellei jo aikaisemmin.

Uskaltauduin nyt laittamaan tähän kuvan päivän asustani. Kuva ei ole kummoinen ja ilmekin minulla kuin myrskyn merkki. Keskityin kuvaamiseen ja unohdin että hymyilläkin saa. Minulle kuvissa oleminen on vaikeaa, yleensä koskaan en ole tyytväinen. tämän kuvan pääasia oli nyt kuitenkin esitellä asuni, johon olen kyllä tyytyväinen. Kutsun tuota jakkua seeprajakuksi, se on ollut päälläni joskus aikaisemminkin työhaastattelussa. Pitäkää peukkuja.