Rakas rannekelloni
Kirsihannele kirjoitti muutama päivä sitten rannekelloista. Siitä tuli idea kirjoittaa omasta kellostani, joita minulla on tasan yksi. Kädessäni on aina rannekello. Ei tietenkään saunassa eikä uimassa ja joskus helteellä otan sen pois, mutta yleensä aina. Kello on minulle todella rakas, se on vanha, olen saanut sen vanhemmiltani 18-vuotislahjaksi. Kello täyttää siis muutaman vuoden kuluttua 40 vuotta.
Kelloa ei ole tarvinnut koskaan huoltaa patterinvaihtoa enempää ja edelleen se toimii kuin unelma. Rannekkeita toki on vaihdettu lukemattomia kertoja kun ovat kuluneet ja rikkoutuneet. Alkuun siinä oli nahkarannekkeita, ensimmäinen oli varmaan punainen ja muitakin värejä on ollut. Sittemmin minulla oli siinä sellaisella klipsulla lukittava metalliranneke monta vuotta, monta erilaista niitäkin ja nyt olen siirtynyt tähän mummomalliin. Se on mummomalli siksi, että omalla mummillani oli kellossa tuollainen ranneke. Olen joskus miettinut pitäisikö se vaihtaa johonkin toiseen, mutta toistaiseksi se on saanut olla.
Yhtenä kesänä kun oli oikein kuuma, kello hiosti päivällä, otin se päiväksi pois ja sinnittelin ilman kelloa (lomalla), yöksi laitoin sen takaisin. Joku voi ajatella, että on nurinkurista toimintaa ja ehkä onkin, mutta minulla syy pitää rannekelloa yöllä. Ilman silmälaseja en näe kauas ja ranne on sopivan lähellä ajan tarkistamiseen jos sattuu yöllä heräämään tai vaikka aamullakin.
