Värianalyysin lyhyt historia Suomessa
Kuten luvattu, alla lyhyt katsaus värianalyysin historiaan erityisesti Suomessa. Suomihan ei ole ollut värianalyysin kehityksen kärkimaa, vaan suurin osa tiedosta on tullut Amerikasta ja osittain suodattunut kulttuurimme läpi omanlaisekseen. Tämä kirjoitus kuvastaa omaa käsitystäni asiasta pääasiassa alaa ”alusta”, eli noin 80-luvun lopulta, seuranneena asiakkaana, joten tiedoissani on varmasti jonkin verran aukkoja, enkä ole tutustunut alan kaikkiin toimijoihin, pikemminkin yritän antaa yleiskuvaa tärkeimmistä suuntauksista.
Värianalyysin taustallahan täytyy aina olla jokin tapa luokitella värisävyjä ja yhdistää niitä ihmisväritykseen. Nimet, jotka lähes aina mainitaan tässä yhteydessä, ovat Albert Munsell (taiteilija, kehitti värijärjestelmän, jonka mukaan luokittelemme sävyt niiden kolmen ominaisuuden mukaan, ks. edellinen kirjoitukseni) ja Johannes Itten (taiteilija ja opettaja, havaitsi yhteyden mm. ihmisten maalauksiin valitsemien sävyjen ja heidän oman fyysisen värityksensä välillä).
Varsinaisen värianalyysin uranuurtajia olivat mm. Suzanne Caygill ja Bernice Kentner, jotka jo 1940- ja 50-luvuilla toimivat alalla. Caygill oli taiteilija ja ymmärtääkseni mm. stylisti, ja oppi työnsä kautta havaitsemaan miten erilaiset sävyt eri ihmisiä pukivat. Hänen kirjansa Color: The Essence of You, julkaistiin 1980, ja hän myös koulutti värianalyytikkoja soveltamaan omaa menetelmäänsä, jossa etupäässä yritetään toistaa ihmisen ihon, hiusten, silmien ja huulten sävyjä ja löytää näiden kanssa harmoniassa olevia muita sävyjä, kiinnittäen huomiota myös kankaiden laatuun (tekstuuriin yms). Caygill havaitsi, että monien ihmisten ihonsävy on ”neutraali”, eli sekoitus lämpimiä ja viileitä elementtejä.
Kuva: David Wagner. Maaleja sekoittamalla voi yrittää toisintaa ihmisen omia fyysisiä värisävyjä (hiukset, iho, silmät, huulten sävy).
Bernice Kentner julkaisi maailmalla suuren suosion saavuttaneen kirjansa Color Me a Season vuonna 1978. Kentner oli ensimmäisiä värianalyytikkoja jotka huomasivat sen, että vaikka hiukset helposti kiinnittävät ihmisten huomion itseensä ja vaikuttavat esim. siihen, miten lämpimänä tai kylmänä, vaaleana tai tummana me jonkun ihmisen väritystä pidämme, itse asiassa ihon sävy on ratkaiseva tekijä, ja hiukset täytyy tässä mielessä jättää tilapäisesti vähemmälle huomiolle. Caygill ja Kentner ovat Suomessa jääneet melko tuntemattomiksi, todennäköisesti siksi, että tässä vaiheessa värianalyysi ei vielä ollut kulkeutunut tänne asti.
Suomessa värianalyysin tekivät kertaheitolla tutuksi Carole Jacksonin kirja Color Me Beautiful (julkaistu vuonna 1980, suomennos Kaunistu väreillä 1986) ja sitä välittömästi seurannut samannimisen yrityksen (CMB) värianalyysipalvelu. Todennäköisesti lähes kaikki (naiset), jotka olivat 80-90-luvulla ”jo siinä iässä” ovat käyneet tällaisessa neljän vuodenajan (Talvi, Kevät, Kesä, Syksy) analyysissä.
Neljän vuodenajan värianalyysiä teki myös mm. Ebba Donner (kirja: Tunne luonteesi värit, 1991), tosin hänen käyttämässään menetelmässä (en tiedä pohjautuiko tämäkin suoraan johonkin ulkomailta tuotuun menetelmään, mutta siinä on myös Itteniin viittavia piirteitä) neljä värityyppiä liitettiin Hippokrateen neljään klassiseen temperamenttiin (sangviininen, koleerinen, melankolinen ja flegmaattinen, jota viimeksi mainittua Donner kutsui muistaakseni ”empaatikoksi”).
Suomessa on ollut ja on edelleenkin monia muitakin neljän vuodenajan periaatetta soveltavia värianalyysimenetelmiä tarjolla. Käsittääkseni ne eivät juuri poikkea CMB:n analyysistä. Jotkut toimijat saattavat yhdistellä osia tässä mainituista perusmenetelmistä.
Värianalyysin historiaan liittyy tässä vaiheessa myös se, että tultuaan CMB:n myötä tietoisuuteen ryminällä, ja oltuaan suurinta muotia jonkun aikaa, värianalyysi tietysti myös meni pois muodista. Syitä tähän oli varmasti monia, niistä joskus myöhemmin, mutta mielestäni harmillista oli nimenomaan se, että tällainen ihan oikeaa asiaa sisältävä ja hyötyä sävynsä tuntevalle ihmiselle tuova palvelu tuli leimatuksi ”naistenkutsujen hömpäksi” ja ”villitykseksi” osaksi sen vuoksi, että alan suurimman toimijan ylitehokas markkinointikoneisto pyrki kuorimaan kermat päältä myymällä pikavärianalyysin mahdollisimman monelle buumin kestäessä, sisällön kustannuksella. Kyllähän ihmiset tällaisen huomaavat, ja tuloksena oli värianalyysin maine höpöhöpö-viihdykkeenä, ainakin joksikin aikaa. Positiivista oli se, että mieliin jäi kuitenkin itämään käsitys siitä, että kullekin on todella olemassa paremmin ja huonommin sopivia värisävyjä. Myös nimitys ”vuodenaika” jäi elämään.
Noin 80-luvulla havaittiin laajemmin se, että neljä väriryhmää, tai ”vuodenaikaa”, ei riittänyt kuvaamaan kaikkien ihmisten väritystä tarpeeksi tarkasti. Seurasi hieman sekava vaihe, jolloin useimmat toimijat yrittivät tarkentaa ja yksilöllistää väripaletteja. Alettiin puhua ”välivuodenajoista”, toiseksi parhaista vuodenajoista ja johonkin toiseen vuodenaikaan suuntautumisesta. Sitten havaittiin, että itse asiassa kyse oli aivan itsenäisistä vuodenajoista, ei epämääräisistä kahden päävuodenajan sekoituksista. Tästä tietysti seurasi vuodenaikojen määrän kasvaminen. Sci/Art:in kehittäjä Kathryn Kalisz huomasi, että voidaan erottaa 12 toisiinsa liittyvää, mutta kuitenkin täysin itsenäistä vuodenaikaa, joiden jokaisen väripaletti on harmoninen kokonaisuus muista vuodenajoista poikkeavia sävyjä. Toisin sanoen, mikään sävy ei esiinny kahteen kertaan eri paleteissa. Myös CMB laajensi tarjontaansa 12 vuodenaikaan ja/tai kuuteen värityksen pääominaisuuteen (vaalea, tumma, pehmeä, kirkas, viileä ja lämmin). CMB on myös julkaissut valtavan määrän erilaisia imagon kehittämisen avuksi tarkoitettuja kirjoja.
Myös koneellista värianalyysiä yritettiin, mutta ainoa tietämäni käytännössä toteuttamiskelpoiseksi saatu menetelmä oli osaksi koneellinen Beauty for All Seasons (BFAS)-menetelmä. Tästäkin enemmän ensi kerralla, mutta tämän menetelmän vetovoima lienee piillyt siinä, että erilaisia värityyppejä (kolmen eri muuttujan erilaisia yhdistelmiä) oli peräti 256.
Tämän jälkeen en pitkään aikaan seurannut värianalyysin kehittymistä aktiivisesti, joten saattaa olla, että tästä välistä puuttuu jotain. Nyt pääsemmekin nykypäivään. Edellisten lisäksi Suomessa on nykyään tarjolla Kathryn Kaliszin kehittämään Sci/Art-menetelmään tarkasti pohjautuvaa 12 Blueprints-analyysiä (Kathrynin kirja Understanding Your Color, 1996 ja Christine Scamanin kirja Return to Your Natural Colours, 2011). Myös aiemmin mainitun Suzanne Caygill:in oppilas, stylisti David Zyla (kirjat The Color of Style, 2010 ja How to Win at Shopping, 2015), on saavuttanut suosiota Suomessakin. Hänestäkin enemmän ensi kerralla. Myös muita menetelmiä on olemassa (mm. 16 vuodenajan analyysi, jota ei tietääkseni ole tarjolla Suomessa) ja varmasti uusia on aina kehitteillä.
Kuva: Marjo Tynkkynen. 12 Blueprints-testivärikankaita.
Olen jo aiemmin viitannut eri menetelmien eroavaisuuksiin, mutta kerron seuraavassa kirjoituksessani niistä tarkemmin!