Hui. Puolivälin jälkeen bloggausinto ns lopahti. Viimeisen postauksen jälkeen suurimpana vitsauksena oli väsymys, joka pahimmillaan söi kaikki voimat. Töiden jälkeen ei vaan voinut kuin nukkua. 

Raskausviikkoja tänään kasassa 37+6 ja kaikki on oikein mallikkaasti. Matkan varrelle on mahtunut raskausdiabetesta ja erinäisiä säikähtelyjä kohonneista verenpaineista. Olisin tietty voinut olla ilman diabetestäkin ja syödä jäätelöä joka päivä. Mutta ei sit. Ensimmäiset raskausarvet pälähtivät näköpiiriini jokunen viikko sitten, ja alati paisuva vatsa hämmentää peilikuvassa. 

Kaikkein inhottavin raskausvaiva on kuitenkin ollut oman pään kanssa eläminen. Mielialavaihteluihin ja järjettömältä tuntuviin pelkoihin on ollut vaikea suhtautua. Toisinaan ajatukset ovat kiertäneet hyvinkin synkeää kehää ja tulevaisuus on tuntunut lähinnä ahdistavalta. Toisinaan olen uppoutunut raskaushuuruihini ja hypistellyt pieniä vaatteita omassa vaaleanpunaisessa vauvakuplassani. 

Yritän olla itselleni armollinen ja kertoa sisällä vellovalle ahdistuspeikolle, että kaikki hyvin. Silitän sen päätä ja sanon että ei haittaa vaikka ajatukset heittää häränpyllyä. Aika tasan vuosi sitten sain keskenmenon. Olin muutama hassu viikko sitten saanut tietää olevani suht yllättäen raskaana. Ehdin hämmästellä salamaraskautta pienen hetken, ennen traumaattista varhaisultrakäyntiä jossa todettiin että sikiöllä ei ollut sykettä. Koin käsittämättömän tunnemyrskyn ilon, surun ja menettämisen myötä.

Ja sitten alkoi toivominen. Kolme pitkää kuukautta toivoin vain tulevani uudestaan raskaaksi. Nyt tuntuu aivan hullulta. Kolme kuukauttahan on aivan todella lyhyt aika. Vuosi sitten Flow-festareiden aikaan join viiniä kotona ja itkin. Tänä vuonna samalle ajalle osuu laskettu aika. Joten ei kai ihme että pää ei oikein pysy mukana. Joten älä huoli peikkoparka, otan sut syliin ja suukotan. Mennään tätä hullua elämää nyt ihan vaan päivä kerrallaan. 

Viimeiset viikot, päivät, hetket ennen synnytystä.

Pieni vauva, joka potkii tarmokkaasti kylkiluitani voi syntyä tänään tai vaikka kuukauden päästä. Ja kaikki tämä on ihan normaalia. Yritän asennoitua siihen, että yliaikaiseksi menee mutta on se vaikeaa. Googlaan taas hulluna kaikkea. Se että olo on väsynyt, erityisen pirteä tai levoton on selkeästi merkki lähestyvästä synnytyksestä. Saati sitten pahoinvointi, menkkamaiset kivut tai säännölliset kivuttomat supistukset! Google avaa maailman kymmenien naisten tarinoille. Joillekin nämä oireet ovat kertoneet että vauva on ollut sylissä muutaman tunnin päästä, joillakin on ollut samoja oireita riesana useamman viikon. Eivätkä ne ole tarkoittaneet yhtään mitään. Piinaavaa. 

Synnytyksessä jännittääkin tällä hetkellä eniten sen ajankohta. Kipuun ja muuhun suhtaudun uteliaan avoimesti. Mennään tilanteen mukaan ja toimitaan siten miltä sillä hetkellä tuntuu parhaalta. Vauva tulee kun se on valmis, mutta voisiko se jotenkin kertoa milloin?