Kuultiin onnellisia uutisia hyviltä ystäviltämme. Vauva tulossa ja heillä pahimmat piinaviikot ohi. Raskaudessa on kuuden viikon etumatka. 

olen tietysti äärimmäisen iloinen heidän puolestaan, mutta samalla ahdistunut. Mitä jos tämä meidän nyytti ei taaskaan onnistu? Ollaan kerrottu raskaudesta nyt vanhemmille ja lähimmille ystäville, niille tyypeille joille kertoisi myös keskenmenosta. En tiedä montaa kamalampaa asiaa, kun kertoa siinä vaiheessa asiasta kun ei ole enää mitään hyviä uutisia kerrottavana. Tuntuu myös helpottavalta kun perhe ja ystävät ovat tukemassa tämän vaikean ajan ja voi oikeasti puhua läheisilleen ahdistuksesta ja peloistaan.

Heräsin eilen aamulla siihen että tisseihin ei enää sattunut ja nyt olen kaksi päivää googlannut mitä se voi tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään? Ja tietysti vähän väliä hipelöinyt tissejäni siinä toivossa että ne sittenkin aristaisivat. Aristaako ne kuitenkin vähän, vai kuvittelenko vain?

Hengitä.

Samaan aikaan vellova huono olo tulee ja menee, ja lähes kaikki syöminen ällöttää. Mietin että kesällä ei ollut mitään viitteitä, että sisällä ollut alkio ei ollut kehittynyt enää kuuden viikon jälkeen. Onnellinen eka ultra muuttui lääkkeellisen tyhjennyksen myötä pettymykseksi ja suruksi. Hei papunen, älä pliis luovuta nyt.  

Hengitä.

​Ensimmäinen neuvola on ylihuomenna. Toivoisin todella että pelkoni keskenmenosta otettaisiin tosissaan. 

Alkuraskaus on henkisesti ja fyysisesti niin kamala kokemus, että pakko ihailla kaikkia äitejä. Ja etenkin niitä, jotka ovat pysyneet tämän ajan tyynenä. En ymmärrä miten pystytte siihen.