Olen se nainen, joka on käynyt kuntosalilla nuoresta pitäen. Olen laskenut kaloreita, ja treenannut kuusi kertaa viikossa. Silloin joskus. Vanhemmiten into on rauhoittunut, ja salikäynnit harventuneet, mutta olen siltikin aina ollut salilla kävijä ja nauttinut siitä. Osittain olen ajautunut lajin pariin ulkonäköpaineista johtuen. Olen kokenut, että pitää näyttää tietynlaiselta. Olen myös halunnut, tiedostamattani tai tietoisesti harrastaa lajia, joka on jo pitkään ollut muodikasta. Toki olen nauttinut myöskin salitreenin yksinäisyydestä, omasta ajasta ja siitä, ettei muita tarvitse huomioida.

Jos treenaa vähän kovempaa, ja haluaa tuloksia, on hallittava myöskin oikeanlainen ruokailu. On ymmärrettävä mistä ruoasta saa mitäkin, on laskettava makrot ja ennen kaikkea on oltava pitkäjänteinen ja hillittävä mielitekoja kerta toisensa jälkeen. Olen ollut tässä kirouksessa mukana lukemattomat kerrat. Ja sanon kirous, koska sitä se on itselleni todellakin ollut. On ollut pitkiä aikoja jolloin joka ikinen ateria on punnittu, ja aluksi se on jopa jotenkin koukuttavaa. Dieetti tuo mukanaan rituaaleja, saa kokemuksen, että tilanne on hallinnassa ja tietää mitä tekee. Ja tavallaan se on hienoa. Omalla kohdallani iloa ei yleensä kestänyt kuin muutamia kuukausia, kun rajoitettu ruokailu alkoi kiemurrelle pääni sisään. Samalla kun koin hallitsevani tilannetta, olin ruokani vanki. En uskaltanut enää poiketa punnitsemisesta, ja syömisestä tuli pelkkää stressiä.

Tänä syksynä päästin kaikesta irti. Sanoin yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen salijäsenyyteni irti. Sanouduin samalla irti kaikista hokkuspokkusdieeteistä. Olin niin riippuvainen salitreenistä, siitä miltä minun pitäisi näyttää, että en enää iloinnut harrastuksestani pätkääkään. En osannut treenata vähän, vaan jokainen käynti piti tehdä täysillä. Jos kävin neljä, viisi kertaa viikossa salilla, en palautunut. Jos kävin vähemmän, en kokenut tehneeni tarpeeksi. Ruoka ja salitreeni aiheuttivat suorittamisen kehän, joka vei voimavarojani ja aivan liikaa aikaa. En jaksanut tai kerennyt tehdä muuta, harrastamiseni oli hyvin yksipuolista.

Jokainen, joka on elänyt kuvaamaani elämää, tietää ettei irti päästäminen ole helppoa. Se on todella vaikea päätös, koska kaiken tekemisen takana on ollut ego. Ego on kertonut miltä pitäisi näyttää muiden silmissä. Se on ollut myöskin status. Olen ollut se nainen, joka treenaa paljon, tietää salitreenaamisesta. Punttis on ollut osa identiteettiäni. Se on ollut joskus todella rakas laji, ja rytmittänyt elämääni vuodesta toiseen. Mutta en halua sitä enää, tai en ainakaan juuri nyt.

Nyt annan itselleni luvan keskittyä muihin asioihin. Olen ilmoittautunut tanssitunneille, ja alan käymään vesijuoksemassa. Olen päättänyt ulkoilla enemmän, joogata enemmän, rauhoittua enemmän. Syön vapaammin, en mieti makroja. Teen sitä mikä tuntuu hyvältä, en sitä mitä uskon että pitäisi tehdä.

Tiedän, ettei tämä kaikki ole mitenkään maata mullistavaa. Ihmiset luopuvat päivittäin paljon suuremmista asioista, paljon tärkeämmistä asioista. Silti jollain hassulla tavalla tämä on itselleni ollut aika iso juttu, koska olen kokenut olevani jonkun ulkoisen asian vanki, riippuvainen jostain mistä ei tarvitse olla. Piti siis elää päälle nelikymppiseksi, ennen kuin uskalsin tehdä niin kuin hyväksi koen. Mitäköhän seuraavaksi?