AIKA ON RAHAA

Olen hyvässä työpaikassa, sellaisessa josta maksetaan keskimääräistä paremmin, ja johon olisi tulijoita pilvin pimein. Tehtävät ovat aika yksipuolisia, mutta palkkaan nähden siedettäviä, ja brändi jota edustan on sekä tunnettu, että laadukas. Tilanteeni on siis tällä elämän osa-alueella varsin hyvä, ja olen siitä kiitollinen.

Ongelmani on kuitenkin se, etten viihdy työssäni. Pidän työympäristöäni ankeana, ja työyhteisöä täysin erilaisena kuin mitä itse olen. En kuulu joukkoon, ja olen kuin turisti joka ei ymmärrä paikallista kieltä ja tapoja. Koitan olla positiivinen, mutta se ei poista yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunteita, joita koen lähes päivittäin.  Maanantait ovat pahimpia, olen silloin tavallista väsyneempi, ja mieleni on apea. Koen aikaisen herätyksen väkivaltaisena, ja viikko alkaa selviämistaistelulla. Itse asiassa jo edeltävänä päivänä alan miettimään tulevaa viikkoa, ja tunnen jonkun puristavan palleaani kasaan.

Intohimon puute.

En saa työstäni mitään irti, en iloitse onnistumisista, enkä liioin jaksa asettaa itselleni uusia tavoitteita. Kun menen aamulla töihin, toivon päivän menevän nopeasti ohi. Välillä olen vihainen siitä, että paikka jossa en viihdy, vie ajastani niin paljon. Istun autossani yli tunnin päivässä päästäkseni töihin ja töistä kotiin. Välillä olen työmatkoilla, joissa päivät venyvät ja illat nökötän pienessä hotellihuoneessa.  Silloin olen entistä vihaisempi, koska kotona olisi niin paljon tekemistä, ja rakastan koti-iltoja jolloin saan unohtaa velvollisuudet ja vain olla. Olen myös vihainen siitä, että olen rakentanut elämäni liikaa rahan varaan. On asuntolaina, luottokorttivelkaa ja milloin mitäkin osteltavaa. Elämäntyylini on ajanut minut loukkuun työhön, jota tuskin jaksan tehdä eläkepäiviin saakka.

Jos oikein rehellisesti katson sisimpääni, on minulla loppujen lopuksi hyvin vähän tarpeita, joita rahalla voi tyydyttää. Olen huomannut kaipaavani eniten rauhaa, aikaa olla, lukemista, hyviä elokuvia ja tv-sarjoja, liikuntaa ja kotiaskareita. Pitkät ja laiskat aamut kahvikupin ääressä ovat lähes parasta mitä tiedän, rankan treenin jälkeen tunnen iloa ja kiitollisuutta siitä, että kehoni on vahva. En ole uraohjus, enemmänkin kotihiiri. Miksi ihmeessä siis kärvistelen työssä, jossa en halua olla?

Kun mietin työpaikkoja joissa olen aiemmin ollut, niin huomaan viihtyneeni parhaiten tehtävissä ja paikoissa, joissa on mukava porukka ympärillä, ja työt saa jättää päivän päätteeksi huolettomasti töihin. Olen vastuullinen, mutta en kuitenkaan nauti isoista vastuista työssäni, ottakoot joku muu ne paineet itselleen. Haluan tehdä työni, nähdä tulokset ja sen jälkeen vetäytyä vapaalle omaan kuplaani, jossa voin käyttää aikana kuten parhaaksi näen.

Pahinta mitä voisi tapahtua?

Tiedän vastauksen kysymättäkin: en ole minulle sopivassa työssä, vaan haluan päästä vähän helpommalla, siitäkin huolimatta, että palkkapussini jää pienemmäksi.  Aikaa ei saa mistään lisää, sitä on meillä jokaisella tasan saman verran käytettävissä, ja sitä on aivan liian vähän.  Olen tarkka ajastani, koska elän vain kerran. Kyse on siis enemmänkin uskalluksesta. Voinko heittäytyä pois turvallisesta palkkatasosta, ja tehdä työtä jossa mieleni lepää, mutta talouteni kiristyy?  Toinen uskalluksen paikka liittyy ikääni. Kuinka helppoa on palata entiseen, jos tekemäni muutos myöhemmin kaduttaa? Kuinka uskottava ja kiinnostava on yli 4-kymppinen ailahtelija? Kuinka monta kertaa voi aloittaa alusta, kokeilla uudestaan?

Korkean paikan kammoa voi hoitaa kiipeämällä korkealle ja katsomalla silmien alla avautuvaa näkymää. Auttaisiko ongelmaani sama hoito? Se, että vain menee asiaa päin, kokeilee, katsoo ja toteaa? Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *