HÄPEÄ – SEN KANSSA PYSTYY ELÄMÄÄN, JA SIITÄ VOI MYÖS OPPIA
Uskallan väittää, että meillä kaikilla on jotain asioita joita häpeämme. Häpeä voi olla suurta, pientä, turhaa tai aiheellista. Liiallinen häpeä on kuitenkin haitallista, koska rajoittaa tekemistä ja kulkee itsetunnon varjona. Häpeästä ollaan harvoin ylpeitä, ja siksi se halutaan pitää piilossa.
Olen hävennyt elämässäni paljon, siis todella paljon, ja häpeän edelleen. Joskus häpeän niin, että se estää minua vapautumasta ja toteuttamasta asioita joita haaveilen. Ehkä on syytä kaivautua hieman syvemmälle aiheeseen, jotta saan samalla terapioida itseäni oikein kunnolla.
NUORUUTENI TUULIVIIRINÄ
Olen nuorempana ollut levoton, päättämätön ja impulsiivinen. Muistan edelleen, kuinka teini-ikää sävytti rauhattomuus ja kiireen tunne. Piti kokeilla kaikkea, piti saada itse päättää ja tehdä. Rajat ja auktoriteetit ahdistivat, taistelin niitä vastaan. Olin villi, olin kapinnallinen, olin hankala. Nyt aikuisena ymmärrän, että sisimmässäni olin ihan ok tyyppi, olin vain vailla sellaista aikuista, joka olisi osannut olla tukenani ja ohjata vaikeimpina hetkinä. En kuitenkaan tänä päivänäkään ymmärrä, että miksi olin niin tolkuttoman tyhmä, että sivuutin monet tasapainoisen elämän mahdollisuudet ja elin tuuliviirinä lähiön katuja kuluttaen.
Häpeän nuoruuttani. Häpeän sitä, että pilasin koulumenestyksen ja varmaankin myös maineeni (vaikka mitäpä sillä nyt enää on väliä) tekemällä kaikkea typerää. Olin suupaltti, naurattaja ja luokan pelle. Nautin roolistani, koska koulu ei kiinnostanut minua yhtään, ei tippaakaan.
Haaveilin kuitenkin näyttelijän urasta, ja kävin ahkerasti koulun näytelmäkerhossa. Kerhoa luotsasi rinnakkaisluokalla olevan pojan äiti, ja halusin epätoivoisesti hänen huomaavan ilmiömäiset kykyni. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sain kyllä rooleja näytelmistä, ja joskus jokusen kehunkin, mutta en koskaan saanut sitä täyttymystä jota sydämessäni kaipasin. Halusin olla näyttelemisessä hyvä, ja olinkin. Harrastus tuki temperamenttiani ja osasin mielestäni hyvin hyödyntää rohkeuttani olla esillä ja heittäytyä. Vielä tänä päivänäkin uskon, että jos maineeni oppilaana ja persoonana olisi ollut hivenen konservatiivisempi, näytelmäkerhon ohjaaja olisi suonut minulle enemmän aikaa lavalla. Koen siis pilanneeni itse omat mahdollisuuteni. Myöhemmin unelma näyttelemisestä tuntui absurdilta, se oli jonkun muun elämää, mutta itse en sitä ansainnut. Kun muistelen silloista itseäni, tunnen häpeää.
Kun koulu ei maittanut, ei reittini jatko-opintoihin ollut myöskään helppo. Suoritin peruskoulun viimeisen luokan toistamiseen vain nostaakseni numeroita. Pääsin pienempään ryhmään, jossa oli muitakin ”hankalia” tapauksia. Opettaja oli ihana, ja sain kuin sainkin hyvän todistuksen. Häpeän kuitenkin sitä, että en pärjännyt muualla kuin pienryhmässä. En vieläkään kehtaa puhua asiasta esimerkiksi työkavereiden kesken, sen myöntäminen vain on niin vaikeaa. Kun muut kävivät lukiota ja tanssivat vanhojen tansseja, minä vielä ähersin peruskoulua ja päädyin sen jälkeen hanttihommiin. Jo pelkästään se, etten ole suorittanut lukiota, aiheuttaa korkeakoulutetuissa tuttavissani suurta hämmästystä. Ikään kuin minun kuuluisi olla jossain ihan muualla kuin siistissä sisätyössä, raitis ja onnellisesti parisuhteessa. Ehkä juuri tästä syystä saan vihan väreitä joka kerta, kun joku korkeasti koulutettu pörhistelee tutkinnoillaan, tai muutoin nostaa oman erinomaisuutensa jalustalle.
PÄÄTÖNTÄ MENOA
Myös osa aikuisuuttani on ollut levotonta ja välillä täysin päätöntä. Olen juhlinut, olen tapaillut liikaa vääriä miehiä, mokaillut, dokannut, tehnyt huonoja valintoja. Tuntuu, että olen vain poukkoillut samalla kun ikätoverini ovat laittaneet rahaa asuntosäästötilille, menneet kihloihin ja luoneet uraa. Jossain vaiheessa huomasin, että kaikki nuoruuden aikaiset ystäväni olivat kaikonneet, kukin omaan suojattuun ja katseen kestävään elämäänsä. Ja minä vaan en löytänyt paikkaani. Pahimmalta on tuntunut yksin jääminen. Olen joskus kysellyt joltain vanhalta ystävältä kuulumisia somen kautta, ja saanut vastaukseksi hiljaisuutta tai vaivaantuneen lyhyen vastauksen. En vai koe sopivani muottiin, joten ei väkisin.
Häpeän niin monia asioita menneisyydestäni, etten välillä edes voi ajatella historiaani ilman että tunnen fyysistä pahaa oloa. Välillä puristan silmäni lujaa kiinni ja kiroan omia valintojani johonkin alimpaan helvettiin, ja toivon etten ikinä törmää keneenkään joka muistaa minut vain typeristä toilailuistani. Haluan olla piilossa entiseltä elämältäni, ikään kuin sitä ei olisikaan.
HÄPEÄ OPETTAA
Olen kuitenkin onnistunut jotenkin elämään häpeäni kanssa (tai onko edes muuta mahdollisuutta?). Siihen on auttanut vahva tietoisuus nykyisen minäni ja elämäni hyvistä asioista. Aina häpeän aallon pyyhkäistessä ylitseni kaivan mielestäni jonkin positiivisen asian, jolla heikennän huonommuuden tunnettani. Muistutan myös mieleeni, että häpeäni on vain minun, se ei näy ulospäin, eikä määrittele minua. Todennäköisesti suurentelen muistoja mielessäni, tuskin muut muistavat asioitani niin hyvin kuin luulen.
Häpeä on myös opettanut. Olen ymmärtäväisempi muiden virheitä kohtaan. Ymmärrän, että kenellä tahansa voi olla elämässään vaiheita, jolloin vatupassi heilahtelee levottomasti puolelta toiselle. Tiedän myös nyt, mitä en missään tapauksessa enää halua elämääni. Arvostan kaikkea hyvää ja tasapainoista ehkä enemmän kuin sellainen kenelle ne ovat itsestään selvyyksiä. Taidan jopa pitää itsestäni jonkin verran. Kaikesta huolimatta.