IKÄKRIISEILYÄ

SYNTYMÄPÄIVÄ

Täytän pian 44 vuotta, ja aika kuluu mielestäni nopeammin kuin koskaan. Mietin vanhenemista päivittäin tavalla tai toisella. Välillä ikääntyminen pelottaa, toisinaan olen kiitollinen siitä, että hullu nuoruus on taakse jäänyttä elämää.

Kun lähestyin 4-kympin rajapyykkiä, päätin asennoitua ikääntymiseen myönteisellä tarmokkuudella. Päätin, että ikä on vain numero, ja asetan itselleni tavoitteita siinä missä nuoremmatkin. Tein myös päätöksen, että jatkan uuden oppimista läpi koko elämäni, ja hakeudun mukavuusalueelta pois aina kun huomaan olleeni siellä liian kauan. Ehkä paikalleen jämähtäminen on minulle yhtä kuin elämätön elämä.

Ajan rajallisuus

on saanut minut myös tarkkailemaan muita, lähinnä itseäni vanhempia ihmisiä. Etsin heistä mallia ihmisestä jollainen haluan itse tulevaisuudessa olla. Ihailen esimerkiksi Lenita Airistoa, joka on älykäs, kokenut ja uskomattoman karismaattinen nainen.  Ihailen myös Aira Samulinia jonka säteily on suorastaan kadehdittavaa. Nämä naiset, iästään huolimatta, elävät täysillä ja antavat sen näkyä. Heidän esimerkkinsä tuovat minulle sekä iloa, että toivoa.

Peilaan ikääni myös äitini, ja lasteni kautta. Äidissäni etsin asioita, jotka tunnistan myös itsessäni. Välillä löydän pelottavan paljon samankaltaisuutta, asioita joita joudun  työstämään yksi kerrallaan, koska itseään on joskus vaikea kohdata. Vaikka äitini on minulle äärettömän rakas, en halua, että hänen vanhuutensa on oman vanhuuteni malli. En ainakaan kaikilta osin. Lapseni taas herättävät minussa tukahduttavaa rakkautta, enkä tästä johtuen haluaisi olla tavallinen kuolevainen. He myös muistuttavat minua ajan kulusta; eilenhän he vasta olivat vauvoja, ja minussa kiinni. Välillä kadehdin heidän nuoruuttaan, sitä kuinka heillä on kaikki edessä ja miten kypsästi he suhtautuvat elämään. En ollut heidän ikäisenään yhtä fiksu, en lähimainkaan. Tai sitten en vain muista sitä.

Miksi vanheneminen pelottaa?

Ikääntyminen kuuluu elämään, ja mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän on saanut kokea, ja sehän on mahtavaa! Ehkä ikääntymistäni varjostaa katumus asioista joita olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Silloin on luonnollista pelätä, ettei ehkä voi aloittaa enää alusta, tai suunnitella elämää samoin kuin parikymppisenä.  Itse pelkään myös sairauksia, sitä  että kykyni liikkua, muistaa ja olla osallisena heikentyvät. En halua olla muiden riesana, se vanhus, joka ei oikein ymmärrä kaikkea. Pelkään yksinäisyyttä, sitä, että vietän vanhuuteni tuijottamalla seinäkelloa, päiviä joita rytmittävät päivän uutiset ja postinjakaja. Ja kuitenkin tiedän, että nykyhetkeä ei tulisi tuhlata pelkoihin, asioihin jotka tulevat omalla ajallaan ja kenties aivan toisenlaisena kuin nyt kuvittelen.

Mistä tietää, että on päässyt ikäkriisistä yli? Ehkä siitä, ettei enää ajattele ikääntymistä, ainakaan näin paljon. Voi olla, että sitä varten tarvitsee vanheta vähän lisää.