Kotimme on myynnissä ja minä itken

Uusioperheemme sai jo useampi vuosi sitten kodin, jossa kaikilla lapsilla on oma makuuhuone. Tuumimme silloin mieheni kanssa, että aikuisten erot ja uudet liitot ovat muutenkin stressaavia lapsille, joten halusimme uuden kodin myötä jälkikasvulle omaa tilaa, jottei heidän ainakaan tässä asiassa tarvitsisi tehdä kompromisseja. Olohuoneessa nukuttujen kuukausien jälkeen kaipasin itsekin makuuhuonetta, jonka oven saisi tarpeen tullen kiinni. Makuuhuone edusti minulle yksityisyyttä, hiljaisuutta ja oli ajatuksena suorastaan ylellinen. Iso rivitaloasuntomme oli siis ratkaisu johon taannoin päädyimme, ja kotimme onkin palvellut meitä hienosti jo useamman vuoden ajan.

Aika kuitenkin kuluu, lapset kasvavat ja aikuistuvat. Nyt kotimme yläkerrassa vallitsee osittainen tyhjyys, kun jo kaksi makuuhuonetta ovat vailla asujaa. Pitkään huoneet olivat kuin hylättyjä, toinen tyhjillään ja toinen sisustettu sillä mitä sattui löytymään. Yläkertaan tultaessa tunnelma oli onttomainen, äänet kaikuivat ja kodikkuus oli tipotiessään. Tässä välitilassa roikuimme useamman kuukauden, kunnes viimein teimme päätöksen siirtyä elämässä eteenpäin ja myydä kotimme.

AHDISTUS

Olin suunnitellut myyntiä mielessäni jo pitemmän aikaa, mutta ajankohta oli kuvitelmissani jossain ensi vuoden puolella. Yhtäkkinen päätös oli ensin kuin shokki. Mitä olin mennyt lupaamaan? Heti päätöksen jälkeen ahdistuin ajatuksesta valtavasti, ja aloin surra kotiamme kuin se olisi jo myyty. Ihmettelin tunteitani, koska en ole ollut mielestäni asuntoomme mitenkään kiintynyt. En itse asiassa ollut kotimme sijaintiin kovin tyytyväinen koko aikana, ja aika ajoin haaveilin asuvani jossain ihan muualla. En myöskään pitänyt kahden kerroksen elämästä, vaan olisin enemmin kaivannut yhden kerroksen mukanaan tuomaa tilan tuntua ja käytännöllisyyttä. Nyt kuitenkin kävin läpi sisäistä kriisiä, ja koitin terapioida itse itseäni, jotta pääsisin järkytyksestä eroon. Miksi tämä tuntuu tällaiselta, vaikealta ja möykkynä vatsassa?

LUOPUMINEN

Nyt lähes kuukausi myöhemmin kotimme on myynnissä. Ahkeroimme yhden viikonlopun siivotessamme ja sisustaessamme kotiamme uudelleen. Yläkerta on taas kodikas, asuttava ja viihtyisä tila. Sisälläni käyn kuitenkin edelleen läpi luopumista, ja ymmärrän, etteivät olotilani johdu ainoastaan kodistamme. Prosessi koskee koko elämäämme, josta lapseni ovat siirtymässä lopullisesti omalle radalleen. Kotimme on tähän asti ollut paikka, jossa aamuisin ja iltaisin olemme kohdanneet, paikka jossa kaikki ovat olleet turvassa, suojassa ja yhdessä. Vaikka tyttäreni ovat jo täysi-ikäisiä, niin kodissamme olen edelleen elänyt lapsiperhearkea. Pienempään kotiin muuttaminen on konkreettista siirtymistä uuteen elämäntilanteeseen. Se on varmistus siitä, että tietyt asiat on nyt eletty, eikä niihin enää palata. Ja tämä on se juurisyy miksi käyn läpi kriisiä.

IKÄVÄ

Asunto on siis vain kulissi, jonka takana piilee suuria tunteita. Tunnistan sieltä sen voimakkaimman, sen jota en haluaisi tuntea, ja joka on niin väkevä, että se meinaa rutistaa sydämeni kasaan. Se tunne on ikävä. Ikävöin lasteni lapsuutta, sitä kuinka he kiipesivät syliin ja mahtuivat kainaloon. Kaipaan yhdessä oloamme, sitä kun toivotimme toisillemme hyvää yötä ja huomenta. Taidan kaivata myös jonkin verran omaa nuoruuttani ja tunnetta ajan rajattomuudesta.

Näin elämä muuttuu, kulkee eteenpäin ja me kasvamme sen mukana. Huomenna olen käsitellyt tätä jo enemmän, huomenna en ehkä enää itke kuten nyt tätä kirjoittaessani teen.